"Nyt me emme kulje enää Japania kohti", vastasin minä. "Me ajelehdimme luoteiseen vähintään kahden mailin vauhdilla tunnissa."
"Mutta se tekee vain neljäkolmatta mailia", sanoi Maud, "vaikka tuuli pysyisikin koko yön yhtä vahvana."
"Niin — ja ainoastaan sataneljäkymmentä mailia, jos tuuli kestää kolme päivää ja yötä."
"Mutta sitä se ei tee", sanoi Maud levollisesti ja rauhoittavasti.
"Kyllä se kääntyy ja helpottaa."
"Meri on uskoton."
"Mutta tuuli!" väitti hän vastaan. "Olen kuullut teidän tulevan suorastaan kaunopuheiseksi ylistäessänne pasaatituulta."
"Paha etten ottanut Susi-Larsenin kronometriä ja sekstanttia mukaan", sanoin minä alakuloisesti. "Kun purjehtii toiseen suuntaan ja ajautuu toiseen — puhumattakaan virrasta, joka voi viedä vielä kolmanteen suuntaan — niin ei voi laskea, minne oikeastaan joutuu. Hetken kuluttua emme voi lainkaan tietää, millä kohtaa valtamerta me oikeastaan olemme."
Sitten minä pyysin häneltä anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää lannistaisi hänen mieltään. Hänen kiihkeästä pyynnöstään sallin hänen jäädä vahtiin keskiyöhön saakka. Kello oli silloin yhdeksän, ja minä käärin hänet vaippoihin ja öljytakkiin, ennenkuin panin maata. Nukuin vain vähissä erin. Vene hyppi laineelta toiselle, kuulin hyökyaaltojen hyrskyvän ohitsemme ja näin vaahdon pirskahtavan alituisesti veneeseen. Mutta se ei ollut kuitenkaan mikään vaikea yö, ei kerrassaan mitään verrattuna niihin öihin, joita Ghost-laivassa olin saanut kokea, ehkäpä ei myöskään mitään verraten niihin, jotka meillä vielä oli edessämme ja joita meidän täytyi kestää pienessä pähkinänkuoressamme. Veneen laudat olivat kolmenneljänneksen tuuman paksuiset. Ei siis täyden tuumankaan paksuinen puu erottanut meitä meren pohjasta.
Ja kuitenkin — minä vakuutan sen yhä uudestaan — en pelännyt vähintäkään. Susi-Larsen ja vieläpä Mugridgekin olivat peloittaneet minua aivan kuolemaan saakka, nyt en pelännyt enää kuolemaa. Sen jälkeen kun Maud Brewster oli ilmestynyt tielleni, olin tullut kuin uudeksi ihmiseksi. Kun kaikki käy ympäri, ajattelin minä, niin on parempi ja kauniimpi rakastaa kuin vastaanottaa rakkautta, koska tuo tunne voi tehdä toisen niin kalliiksi ihmiselle, että voi vaikka kuolla hänen tähtensä. Minä unohdin oman henkeni rakkauden vuoksi, ja kuitenkin — mikä mahdoton väite! — en koskaan niin mielelläni olisi tahtonut elää kuin juuri nyt, kun elämälläni mielestäni oli kaikkein vähimmin arvoa. Ei koskaan ennen minulla ole ollut niin paljon syytä elää kuin nyt, se oli viimeinen elävä ajatukseni. Sitten, kunnes vaivuin uneen, koetin vain pimeän läpi nähdä sitä kohtaa, missä tiesin Maudin istuvan kyyristyneenä veneen perässä, katsellen vaahtopäisiä aaltoja, valmiina herättämään minut, jos vähinkin vaara uhkaisi.
Kahdeksaskolmatta luku