Ei ole tarpeen yksityiskohtaisesti kuvata kärsimyksiämme pienessä veneessä niinä monina päivinä, jolloin ajelehdimme edestakaisin valtamerellä. Tuuli puhalsi tuimasti luoteisesta neljäkolmatta tuntia yhtä mittaa, sitten se lauhtui, mutta yöllä se alkoi taas puhaltaa lounaisesta Meillä oli nyt täysi vastatuuli, mutta sittenkin minä nostin ankkurin ja kohotin purjeen ja ohjasin kaakkoa kohti. Me olisimme voineet myös kulkea luoteiseen, mutta etelän lauhkeammat tuulet herättivät minussa halun päästä lämpimämmille seuduille ja se sai minut tekemään päätöksen.
Kolmen tunnin aikana — muistan varsin hyvin, että oli sydänyö ja pimeämpi kuin mitä koskaan olen vesillä nähnyt — yltyi luoteistuuli kovaksi myrskyksi, ja minun oli jälleen pakko heittää ankkuri mereen.
Aamu alkoi sarastaa. Minä istuin paikallani kuoppasilmäisenä, valtameri vaahtosi valkeana, ja vene hyppi ylös ja alas ankkurin varassa. Joka hetki uhkasivat valkopäiset laineet täyttää veneemme vedellä. Vaahtoa ja hyrskettä pirskui niin paljon sisään, että minun täytyi alituisesti viskata vettä veneestä. Vaipat kastuivat lävitsensä. Kaikki muu oli läpimärkää, paitsi Maud, joka öljytakissaan, kumisaappaissaan ja merimieslakissaan oli aivan kuiva, vain kasvot ja kädet olivat hänellä kosteina. Pieni kihara pisti esiin lakin alta, ja sekin tietysti oli märkä. Hän auttoi minua väliin veneen tyhjentämisessä, hän viskasi rohkeasti vettä eikä välittänyt myrskystä. Kaikki on suhteellista, tuuli oli oikeastaan vain kovanpuoleinen, mutta meistä, jotka taistelimme henkemme edestä, se tuntui tosiaankin myrskyltä.
Me taistelimme tuon kylmän ja kolean päivän läpi, tuulen piestessä kasvojamme ja aaltojen hyrskyessä ympärillämme. Sitten tuli yö, mutta ei kumpikaan meistä nukkunut. Päivä valkeni, tuuli pieksi meitä yhä edelleen kasvoihin, aallot hyrskyivät samalla voimalla kuin ennenkin. Seuraavana yönä Maud väsymyksestä vaipui uneen. Minä levitin hänen ylitsensä öljytyn vaatteen. Hän oli verraten kuiva, mutta aivan kankea kylmästä. Minä pelkäsin hänen kuolevan yön aikana, mutta uusi päivä koitti jälleen, yhtä kylmänä ja kolkkona, taivas oli pilvessä niinkuin ennenkin, tuuli puhalsi kylmästi, ja aallot vyöryivät yhä yhtä korkealla.
En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Olin läpimärkä, ja minua paleli ytimiäni myöten, pikemmin olin kuollut kuin elävä. Ruumiini oli aivan jäykistynyt sekä rasituksesta että kylmyydestä, ja liikutellessani lihaksiani ne tuottivat minulle mitä hirveintä tuskaa, ja minun täytyi alituisesti niitä liikutella. Koko ajan me ajelehdimme koilliseen päin, suoraan pois Japanista, autiota Beringin merta kohti.
Ja kuitenkin me elimme, ja vene pysyi pystyssä ja tuuli entisessä voimassaan. Kolmannen päivän iltana se vielä enemmän yltyi. Aallon harja huuhtoi äkkiä veneen keulan yli, ja vene täyttyi neljännekselleen vedellä. Minä viskasin vettä kuin hullu. Nyt kun vesi painoi veneen syvemmälle veteen ja riisti siltä sen joustavuuden, oli vaara entistään suurempi, että uusi aalto voisi jälleen tunkeutua veneeseen. Ja tuollainen uusi huuhtelu tekisi meistä kerrassaan lopun. Saatuani veneen tyhjäksi vedestä oli minun pakko ottaa öljykangas Maudilta ja levittää se kokan yli. Ja hyvä se olikin, sillä se peitti kolmanneksen koko veneestä, ja kolmasti näinä lähimpinä tunteina se esti veden virtaamasta veneeseen, kun keula sukelsi aaltoihin.
Maud oli surkuteltavassa tilassa. Hän istui kyyryssä veneen pohjalla sinertävin huulin, ja hänen värittömistä kasvoistaan kävi ilmi, kuinka kovasti hän kärsi. Mutta hän katsoi sittenkin pelottomasti minuun, ja hänen huuliltaan kuului alati rohkaisevia sanoja.
Pahimmin tuuli varmaan raivosi sinä yönä, vaikka minulla ei ollut täyttä käsitystä siitä. Olin niin väsynyt, että torkuin istuallani perässä. Neljännen päivän aamuna oli tuuli hiljentynyt hiljaiseksi huminaksi, aallot asettuivat ja aurinko alkoi paistaa. Oi, tuo suloinen aurinko! Miten me lämmittelisimme jäykistyneitä jäseniämme sen lämmössä, kuinka me heräisimme uudestaan eloon aivan kuin pikku elukat tai madot rajuilman jälkeen! Me saatoimme jälleen hymyillä toisillemme, laskea leikkiä ja arvostella tilaamme valoisammalta kannalta. Ja kuitenkin oli tilamme jos mahdollista vielä entistä tukalampi. Me olimme nyt kauempana Japanista kuin lähtiessämme matkaan Ghost-laivalta. Ja vain umpimähkään saatoin arvata, millä leveys- ja pituusasteella olimme. Olettaen että olimme kulkeneet noin kaksi mailia tunnissa seitsemänkymmentä tuntia kestäneessä myrskyssä, olimme joutuneet ainakin sataviisikymmentä mailia koilliseen. Mutta oliko tämä lasku oikea? Käsitykseni mukaan olisimme voineet kulkea neljäkin mailia tunnissa kahden asemesta. Ja siinä tapauksessa olimme vielä toiset sataviisikymmentä mailia kauempana.
Missä me olimme, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta luultavaa oli, että olimme Ghostin läheisyydessä. Minä näin hylkeitä siellä täällä, ja milloin tahansa odotin, että joku hylkeenpyytäjälaiva tulisi näkyviin. Iltapuolella sellainen alus ilmestyikin taivaanrantaan, kun luoteistuuli taaskin oli alkanut puhaltaa. Mutta kuunari katosi varsin pian näkyvistä, ja me olimme taaskin yksin meren ympyränmuotoisella pinnalla.
Seurasi sitten sumuisia päiviä, jolloin Maudkin kävi alakuloiseksi eikä ainoatakaan rohkaisevaa sanaa kuulunut hänen huuliltaan; seurasi tyyniä päiviä, jolloin me ajelehdimme eteenpäin tuolla loppumattomalla lakeudella, jossa meren valtava suuruus painosti mieltämme ja me kummaksuen ajattelimme sitä ihmettä, joka piilee elämänkipinässä — sillä mehän elimme yhä ja taistelimme henkemme puolesta; seurasi lumiräntäisiä päiviä, tuulta ja lumituiskua, jolloin emme millään voimalla voineet pysyä lämpiminä; seurasi sateisia päiviä, jolloin täytimme vesisäiliömme märistä purjeista tippuvilla vesipisaroilla.