Ja alati minun rakkauteni Maudia kohtaan vain lisääntyi. Hän oli niin monipuolinen, hänen luonteessaan oli niin paljon eri vivahteita — hän oli oikea proteus-luonne, niinkuin minä häntä nimitin. Mutta tuon nimen, samoin kuin monet muutkin, minä annoin hänelle ajatuksissani. Rakkaudentunnustukseni pyöri tosin tuhansia kertoja huulillani, mutta minä tiesin, ettei aika ollut sopiva sellaisiin tunnustuksiin. Jollei muunkaan vuoksi, niin olisihan ollut kovin sopimatonta pyytää naiselta hänen rakkauttaan silloin, kun hän oli kokonaan riippuvainen toisen turvasta, kun toinen juuri koettaa kaikin tavoin pelastaa hänen henkeään. Kuinka arkaluontoinen meidän asemamme olikin, sekä tässä että muissakin suhteissa, niin voin kiitoksekseni mainita, että olin hienotunteinen, etten ainoallakaan katseella enkä ilmeellä ilmaissut rakkauttani hänelle. Me kohtelimme toisiamme kuin hyvät ystävät, ja päivä päivältä meistä tuli yhä paremmat toverit.
Minä ihmettelin suuresti sitä seikkaa, ettei hän osoittanut vähintäkään pelkoa eikä arkuutta. Mylvivä meri, heikko vene, myrskyt, kärsimykset, yksinäisyys — kaikki tuo, mikä olisi herättänyt pelkoa voimakkaimmankin naisen mielessä — näytti tuskin tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen, joka kuitenkin oli oppinut tuntemaan elämää ainoastaan sen suojatuimmalta ja keinotekoisimmalta puolelta, ja joka itse oli kuin tulta, kastetta ja sumua, lahjakas henki, jossa oli kaikkea sitä, mikä naisessa oli suloisinta, hellintä ja miellyttävintä. Hän oli sekä arka että ujo, mutta hänellä oli sielun voimaa. Perintönä oli hänellä heikko ruumis, mutta tämä heikkous painosti vain itse ruumista. Henki oli hänessä kokonaan hallitsevana, hän oli eteerinen olento — yhtä levollinen kuin hänen levolliset silmänsä — ja varma vaihtelevan maailmanjärjestyksen ikuisesta olemassaolosta.
Seurasi myrskypäiviä, myrskyisiä päiviä ja öitä, jolloin meri uhkasi meitä mylvivällä valkeudellaan ja tuuli lakkaamatta heitteli jättiläisvoimilla alustamme. Ja alituisesti me ajauduimme yhä kauemmaksi koilliseen. Kaikkein pahimman myrskyn pauhatessa, mitä olimme saaneet kestää, loin sattumalta katseeni suojapuolelle; aikomukseni ei ollut tähystellä mitään, olin vain väsynyt taistelemaan luonnonvoimia vastaan ja tahdoin vain ikäänkuin sanattomasti rukoilla ärtyneitä voimia, että ne lakkaisivat kiusaamasta meitä ja päästäisivät meidät rauhaan. Ja se mitä ensin näin, tuntui minusta suorastaan mahdottomuudelta. Valvottuani päiviä ja öitä yhtä mittaa olivat aivoni varmaan vain tuskasta ja kärsimyksestä sekaantuneet. Minä katsoin Maudiin, ikäänkuin päästäkseni selville ajasta ja paikasta. Nähdessäni hänen rakkaat, märät poskensa, hänen liehuvat suortuvansa ja rohkeat ruskeat silmänsä, vakuuttauduin, että en nähnyt harhanäkyjä. Sitten katsoin jälleen suojapuolelle ja näin taaskin kallioisen niemen kohoavan mustana ja korkeana ja paljaana, näin kallion juurella ärjyviä tyrskyjä, joista vesi suihkuna pärskyi kallion kuvetta vasten, näin mustan ja luoksepääsemättömän rannan, joka ulottui kauas luoteeseen, valkoisen vaahdon reunustaessa sitä leveänä vyönä.
"Maud", sanoin minä. "Maud."
Hän käänsi päätään ja näki saman kuin minäkin.
"Se ei voi olla Alaska?" huudahti hän.
"Ei, pahaksi onneksi", vastasin minä. "Osaatteko te uida?"
Hän pudisti päätään.
"En minäkään", sanoin. "Meidän täytyy siis päästä maihin muulla tavalla kuin uimalla — laskea vene johonkin kallionkoloon ja sitten nousta maihin. Mutta meidän täytyy toimia reippaasti, niin reippaasti kuin suinkin — ja varmasti."
Minä puhuin suurella luottamuksella; mutta hän tiesi, ettei minulla sitä sittenkään ollut, sillä hän katsoi levollisesti minuun ja sanoi: