"En ole vielä kiittänyt teitä kaikesta siitä, mitä olette tehnyt minun puolestani…"
Hän epäröi, ikäänkuin olisi etsinyt sanoja, joilla parhaiten olisi voinut ilmaista kiitollisuuttaan.
"No, entäs sitten?" sanoin minä kiivaasti, sillä en ollut oikein tyytyväinen siihen, että hän kiitti minua.
"Teidän pitää auttaa minua", sanoi hän hymyillen.
"Tunnustaa oikeaksi teidän kiitollisuudenvelkanne, ennenkuin te kuolette? En ensinkään. Emme me kuole. Me nousemme maihin tuon saaren rannassa ja elämme siellä aivan rauhallisesti ja hyvin, ennenkuin tämä päivä on lopussa."
Minä puhuin rohkeasti ja varmasti, mutta en itse uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin. En valehdellut pelosta. En pelännyt vähintäkään, vaikka olinkin aivan varma siitä, että kuolema kohtaisi minut noiden kuohuvien hyrskyjen ja kallioiden keskellä, joita kohti me nyt kuljimme suurella vauhdilla. Aivan mahdotonta oli nostaa purjeita ja päästä tuon rannan ohi. Tuuli kaataisi heti veneen, ja laineet huuhtoisivat sen yli samassa hetkessä, kun se laskeutuisi aallonpohjaan, ja sitäpaitsi laahautui purje vara-airoihin kiinnitettynä meidän edellämme meressä.
Niinkuin jo äsken sanoin — en pelännyt lainkaan kuolemaa omasta puolestani, mutta se ajatuskin, että Maudin täytyisi kuolla, teki minut aivan hervottomaksi. Mielikuvituksessani näin hänet murskautuneena kallioita vasten, ja se oli liian hirveää. Koetin pakottaa itseäni ajattelemaan, että pääsisimme onnellisesti maihin, ja siksi en sanonut mitä uskoin, vaan mitä minä hartaimmin toivoin.
Minua kauhistuttikin ajatella tätä hirveää kuolemaa, ja hetkeksi iski päähäni se hurja ajatus, että riistäisin Maudin syliini ja heittäytyisin veneestä mereen. Mutta sitten päätin odottaa ja vasta viime hetkessä, kun meillä ei enää olisi mitään pelastuksen mahdollisuutta, tahtoisin painaa hänet syliini, tunnustaa hänelle rakkauteni, hypätä epätoivoissani mereen ja kuolla yhdessä hänen kanssaan.
Vaistomaisesti me siirryimme lähemmäksi toisiamme veneen pohjalla. Minä tunsin Maudin käden omassani. Ja sitten me odotimme loppua sanomatta sanaakaan toisillemme. Aivan ohitsemme kulki tuulenpuuska pitkin kallioisen niemen vasenta reunaa, ja minä tähystelin sinne toivoen, että virta tai rannasta kuohahtava laine ajaisi meidät ohi, ennenkuin joutuisimme keskelle hyrskyjä.
"Kyllä me tästä suoriudumme", sanoin minä luottavasti, vaikka tiesinkin, etteivät nuo sanat voineet pettää meitä kumpaistakaan.