"Ne ovat niin kauniita", sanoi Maud. "Minun on mahdoton sietää sitä ajatusta, että niitä kohdeltaisiin niin julmasti. Sehän olisi suorastaan raakaa — aivan toista on ampua niitä."
"Mutta me tarvitsemme katon majaamme", vastasin minä äreästi. "Talvi tulee pian. Meidän tai hylkeiden henki on nyt kysymyksessä. Pahaksi onneksi ei meillä ole kylliksi ampumavaroja, mutta luulenpa myöskin, että ne kärsivät vähemmän nuijimisesta kuin lukemattomista ampumahaavoista. Ja minä tietysti pidän huolta nuijimisesta."
"Sitähän minä juuri…", alkoi hän innolla, mutta keskeytti äkkiä hämillään lauseensa.
"Mutta tietysti — jos te tahdotte mieluummin…", sanoin minä.
"Mitä minä sitten voin tehdä?" sanoi hän lempeästi, ja hänen äänestään saatoin päättää, että hän aikoi pyytämällä saada sydämeni heltymään.
"Koota ajopuita ja keittää ruokaa", vastasin minä nopeasti.
Hän pudisti päätään. "Teidän on vaarallista yksin tehdä tuollaisia kokeita."
"Kyllä minä tiedän, kyllä tiedän", sanoi hän minun koettaessani väittää vastaan. "Minä en ole muuta kuin heikko nainen, mutta juuri minun apuni voi pelastaa teidät vaarasta."
"Mutta nuijiminen?" sanoin minä.
"Sen te tietysti saatte hoitaa. Minä tulen luultavasti huutamaan.
Mutta minä katson syrjään, kun…"