"Olisi kai viisainta kiinnittää vene", sanoi Maud.
Hän oli noussut minun jäljissäni, ja minä katsoin ihmeissäni häneen.
Hän nyökkäsi lujasti päätään. "Niin, minä aion seurata teidän mukananne, siksi on parasta, että kiinnitätte veneen ja myöskin annatte minulle nuijan."
"Käännytään takaisin", sanoin minä alakuloisesti. "Eiköhän tundraruohokin kelpaa, kun siksi tulee."
"Kyllä te tiedätte, ettei siitä ole mihinkään", kuului vastaus.
"Astunko edellä?"
Kohauttaen olkapäitäni, mutta sydämessäni ihaillen hänen rohkeuttansa annoin murtuneen airon hänelle ja itse otin toisen. Hermostuneina ja levottomina me läksimme astumaan. Kerran Maud huudahti peloissaan, kun yksi naaraista uteliaasti nuuski hänen toista jalkaansa, ja usean kerran minä kiiruhdin askeliani samasta syystä. Mutta paitsi varoittavia yskimisiä ei käynyt vähintäkään vihamielisyyttä ilmi. Tällä pesäpaikalla ei luultavasti koskaan ollut käynyt pyytäjiä, ja sen vuoksi hylkeet olivat sekä hyväntahtoisia että pelottomia.
Mutta keskellä parvea vallitsi hirveä jymy. Se oli melkein lyödä korvat lukkoon. Minä pysähdyin ja hymyilin rohkaisevasti Maudille, sillä olin pikemmin rauhoittunut kuin hän. Minä näin, että hän yhä pelkäsi hirveästi. Hän tuli aivan minun luokseni ja huusi:
"Minua peloittaa aivan kauheasti!"
Mutta minä en pelännyt. Vaikka en ollut vielä täysin selvillä tästä uudesta aikeestamme, niin oli hylkeitten levollisuus rauhoittanut minutkin. Maud vapisi pelosta.
"Minä samalla pelkään enkä kuitenkaan pelkää", änkytti hän kalisevin hampain. "Minun surkea ruumiini pelkää, mutta en minä itse."