"Kaikkihan käy hyvin, oikein hyvin", sanoin minä rohkaisevasti ja laskin suojelevasti käsivarteni hänen vartalonsa ympärille.
En koskaan unohda, miten minä äkkiä tänä hetkenä tunsin oman miehuuteni. Alkuperäisin voima minussa heräsi äkkiä. Minä tunsin olevani mies, tunsin olevani luotu heikompaa suojelemaan, aivan kuin tappeluun valmis koiras. Ja kaikkein parasta oli se, että tunsin Voivani suojella sitä, jota rakastin. Maud nojautui minuun, aivan kuin heikko, hento lilja, ja kun hän oli voittanut vavistuksensa, olin mielestäni sanomattoman voimakas. Olin valmis taistelemaan parven hurjimman koiraan kanssa ja minä tiedän, että jos sellainen olisi hyökännyt kimppuuni, niin olisin astunut sitä vastaan aivan levollisena, silmääkään räpäyttämättä — ja tiedän myöskin, että olisin tappanut sen.
"Nyt minun on taas hyvä olla", sanoi Maud ja katsoi minuun, silmissään kiitollinen ilme. "Jatketaan matkaa."
Sydämeni riemuitsi ajatellessani, että minun voimani oli rohkaissut häntä ja antanut hänelle luottamusta. Alkuperäisen rodun nuoruudenvoima näytti puhkeavan esiin minussa, liikasivistyksen turmelemassa miehessä, ja minä elin nyt unohtuneitten esi-isieni metsäläiselämää. Minä olin Susi-Larsenille suuressa kiitoksenvelassa — tuo ajatus seurasi minua astuessamme tietä pitkin hylkeitten haaremien välitse.
Kuljettuamme neljänneksen mailia saavuimme holostjakkien — nuorten koirasten — olinpaikalle, missä ne viettivät poikamiespäiviään ja kokoilivat voimia voidakseen kerran voittaa itselleen paikan haaremien hallitsijoiden rivissä.
Kaikki kävi hyvin. Näyttipä siltä, kuin olisin tietänyt tarkalleen mitä minun piti tehdä ja millä tavalla minun oli meneteltävä. Huutamalla ja kirkumalla, huitomalla käsiäni ja heiluttamalla nuijaani, töytäämällä kylkeenkin noita laiskoja elukoita sain parikymmentä nuorta hyljettä erotetuksi toisten parista. Heti kun joku yrittikin vain kääntyä mereen päin, iskin minä sitä päähän. Maud oli minulle hyväksi avuksi, hän huusi ja heilutti lakkaamatta murtunutta airoaan. Mutta minä huomasin kuitenkin, että jos joku hylje näytti väsyneeltä ja voimattomalta, niin hän antoi sen päästä karkuun. Mutta minä näin myöskin, että jos joku taistelunhaluisena koetti päästä hänen ohitsensa, iskivät hänen silmänsä tulta ja hän kolautti sitä aika tavalla nuijallaan.
"Hyvänen aika, kuinka kiihottavaa tämä on!" huudahti hän levähtäessään hiukan aikaa, sillä hän oli aivan väsynyt. "Minun täytyy hetkeksi istahtaa."
Minä ajoin pientä parvea — siinä ei enää ollutkaan kuin tusinan verran, sillä Maud oli päästänyt monta karkuun — noin sata yardia kauemmaksi, ja kun Maud tuli paikalle, olin ottanut ne kaikki jo hengiltä ja aioin juuri ruveta niitä nylkemään. Tunnin kuluttua läksimme ylpeinä rantaan, palaten samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Kahdesti me kuljimme tätä tietä laahaten hylkeennahkoja rantaan, jolloin meillä mielestäni olikin jo riittävästi kattamista varten. Minä nostin purjeen, tein polvekkeen ulapalle, ja toisella laskimme jo omaan pieneen lahteemme.
"Tuntuupa siltä, kuin tulisimme kotiin", sanoi Maud veneen törmätessä rantaan.
Minä kuuntelin hänen sanojansa sykkivin sydämin — kaikki kävi tosiaankin ihmeen tuttavallisesti ja luonnollisesti, ja minä sanoin: