"En koskaan ole ollut terveempi", vastasi hän.
Me juttelimme vielä hetken aikaa, ennenkuin hän läksi.
"Hyvää yötä, Maud", sanoin minä vihdoin.
"Hyvää yötä, Humphrey!" sanoi hän.
Aivan luonnollisesti olimme ruvenneet käyttämään toistemme ristimänimiä puhuttelusanoina, se oli käynyt ilman minkäänlaista punnitsemista, aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti vain. Tänä hetkenä olisin voinut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen ja painaa hänet lähelleni. Aivan varmaan olisin sen tehnyt siinä maailmassa, johon me molemmat kuuluimme. Mutta niinkuin olot nyt olivat, erosimme vain sillä tavalla, joka yksin oli mahdollinen. Mutta kun minä jäin yksin pieneen majaani, tunsin suloista tyydytystä ja iloa ja tiesin, että meidän välillämme oli nyt side, jotakin hiljaista ja salaista, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
Kahdeksasneljättä luku
Herätessäni tunsin omituista painostusta. Ikäänkuin jotakin olisi puuttunut ympäristöstäni. Mutta tämä salaperäinen painostus katosi heti oltuani vähän aikaa hereillä ja huomattuani, ettei minulta puuttunutkaan muuta kuin tuuli. Olin vaipunut uneen hermostuneen pinnistyksen vallassa, valmiina kestämään alituisesti uudistuvia ääniä tai liikkeitä, ja olin herännyt samassa pinnistyksessä, valmiina vastustamaan painoa, jota ei enää ollut olemassa.
Ensi kertaa olin nyt useaan kuukauteen viettänyt yöni katon alla, ja minä makasin siinä ja ojentelin jäseniäni mukavasti vaippojen alla — tällä kertaa aivan kuivana. Ensin mietin sitä vaikutusta, jonka tuulen taukoaminen oli tehnyt minuun — sitten ajattelin ilolla, että makasin patjalla, jonka Maud omin käsin oli valmistanut. Puettuani ylleni ja avattuani oven kuulin laineiden yhä hyrskyävän rantaa vasten, kertoen yöllisen myrskyn hirveästä raivosta. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen. Olin nukkunut kauan ja astuin reippaasti ovesta ulos voittaakseni takaisin kadottamani ajan, niinkuin Kokeilusaaren asukkaan ainakin tuli tehdä.
Kun tulin ulos, pysähdyin äkisti. Tietysti minä uskoin silmiäni, mutta sittenkin seisoin hetken aikaa aivan lamautuneena siitä näystä, joka kohtasi minua. Rannalla, noin viidenkymmenen jalan päässä, oli mastoton laivanrunko, keula maihin päin kääntyneenä. Puomit ja mastot, sekaantuneina köysiin ja repaleisiin purjeihin, keinuivat hiljalleen rungon sivulla. Minun teki mieleni hieroa silmiäni seisoessani siinä ja katsoessani eteeni… Siinähän oli tuttu keittiökoju, jonka olimme itse rakentaneet — tuossa peräkannelle johtava tuttu koroke ja matala kajuutta, jonka katto kohosi tuskin laivan parrasta korkeammalle. Niin, se oli Ghost!
Mikä kohtalon oikku oli johdattanut tämän laivan tänne — miksei yhtä hyvin jonnekin muualle? Mikä onneton sattuma? Minä loin silmäni paljasta, luoksepääsemätöntä kallioseinää kohti, ja minulle selvisi koko epätoivoinen asemamme. Turhaa oli paeta, mahdotonta edes sitä tuumiakaan. Minä ajattelin Maudia, joka nukkui meidän rakentamassamme majassa — minä ajattelin hänen ääntään, kun hän lausui minulle: "hyvää yötä, Humphrey", ja korvissani kajahtivat nuo sanat: "vaimo, joka on annettu minulle" — mutta ne kuulostivat nyt kuolinkellojen ääneltä. Ja sitten kaikki musteni silmissäni.