Sitä kesti ehkä vain puolen sekuntia, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka pian minä jälleen toinnuin. Joka tapauksessa Ghost oli nyt siinä edessäni, keula rantaanpäin kääntyneenä, sen murskaantunut kokkapuu pisti hiekasta esiin, ja sen yhteentakertuneet märssytangot hakkasivat sen kylkeä vasten, kun hyrskyävät laineet sitä keinuttelivat. Jotakin oli tehtävä — niin, jotakin oli tehtävä.
Äkkiä huomasin ihmeekseni, ettei laivassa näkynyt vähintäkään liikettä. Väsyneinä yön taisteluista ja kauhuista kaikki varmaan vielä nukkuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että ehkäpä Maud ja minä sittenkin pääsisimme pakoon. Jos me lähtisimme veneessä soutamaan niemen taakse, ennenkuin kukaan siellä heräisi? Minä herättäisin hänet, ja sitten me heti lähtisimme matkaan. Olin jo kohottanut käteni kolkuttaakseni hänen oveensa, kun tulin ajatelleeksi, kuinka pieni saaremme oli — emme me siinä voisi piiloutua minnekään. Ei muuta pakopaikkaa meillä ollut kuin valtameri. Minä ajattelin somia pieniä majojamme, liha- ja öljyvarastoamme, sammalia ja keräämiämme polttopuita, ja minä tiesin, ettemme koskaan voisi kestää talvea merellä emmekä nousevia suuria myrskyjä.
Epäröin hetken aikaa hänen ovellaan. Niin, se oli mahdotonta, aivan mahdotonta. Hurja ajatus hyökätä sisään hänen luokseen ja tappaa hänet hänen nukkuessaan iski äkkiä päähäni. Mutta samalla juolahti mieleeni parempi ajatus. Koko miehistö nukkui. Miksen hiipisi laivaan — minähän tunsin tien Susi-Larsenin hyttiin — miksen tappaisi häntä hänen nukkuessaan? Ja sitten — niin, sittenpähän nähtäisiin. Kun hän oli hengiltä, niin olihan sitten sekä aikaa että tilaisuutta tehdä kaikkea muuta, ja joka tapauksessa — muuttukoot olot millaisiksi tahansa, pahemmiksi kuin nyt ne eivät kuitenkaan enää voisi tulla.
Puukko oli paikallaan kupeellani. Minä käännyin majaan ottaakseni pyssyni, katsoin että se oli ladattu ja astuin Ghostin luo. Minun oli varsin vaikea kiivetä siihen, olinpa kastuakin melkein kainaloja myöten. Kanssiluukku oli auki. Minä pysähdyin ja kuulostin nukkuvien hengitystä, mutta en kuullut minkäänlaista ääntä. Olin vähällä tukehtua ajatellessani, että laiva mahdollisesti voisi olla aivan tyhjä. Kuuntelin vieläkin kiihkeämmin. En kuullut kerrassaan mitään. Astuin varovasti tikapuita alas. Alhaalla tuntui omituinen ummehtunut haju, niinkuin asumattomassa huoneessa. Kaikkialla oli repaleisia vaatekasoja, vanhoja saappaita, repeytyneitä öljytakkeja — kaikkea tuollaista roskaa, jota kanssiin keräytyy pitkän matkan aikana.
Miehet olivat nähtävästi kaikessa kiireessä lähteneet sieltä matkoihinsa — sen johtopäätöksen tein astuessani jälleen kannelle. Toivo heräsi nyt rinnassani, ja minä katselin levollisemmin ympärilleni. Nyt huomasin, että veneet olivat kadonneet. Pyyntimiesten olinpaikka oli yhtä autio kuin kanssikin. He olivat varmaan keränneet kokoon tavaransa yhtä suurella kiireellä. Ghost oli aivan autio. Se oli siis Maudin ja minun omani. Tulin ajatelleeksi laivan varastohuonetta kajuutan alla ja päätin hankkia pienen yllätyksen Maudille aamiaiseksi.
Kun pelkoni nyt oli kadonnut eikä tuo julma teko, jota olin lähtenyt suorittamaan, ollut siis tarpeellinen, tulin äkkiä aivan poikamaisen iloiseksi. Minä hyökkäsin portaita ylös pyyntimiesten suojasta kaksi askelta kerrassaan, ja minä iloitsin vain mielessäni ja toivoin, että Maud nukkuisi siksi kauan, että ennättäisin saada aamiaisen yllätyksineen valmiiksi. Kulkiessani keittiön ohi ajattelin tyytyväisyydellä kaikkia siellä olevia keittoastioita. Sitten hypähdin peräkannen korokkeelle, ja siellä näin äkkiä — Susi-Larsenin. Vauhtini oli niin kova, että horjahdin pari kolme askelta eteenpäin, ennenkuin pääsin pysähtymään. Hän seisoi kajuutan portailla, niin että ainoastaan hänen päänsä ja hartiansa olivat näkyvissä, ja hän tuijotti suoraan minuun. Hän nojasi käsivartensa puoleksi avattua luukkua vasten, eikä hän liikahtanut vähimmässäkään määrässä — hän seisoi vain siinä ja katsoi minuun.
Minä aloin vapista. Tunsin samanlaista kuvottavaa tunnetta vatsassani kuin joskus ennenkin. Tartuin kiinni katoksen reunaan saadakseni hiukan tukea. Huuleni kuivuivat äkkiä kokonaan, ja minä kostutin niitä, kunnes minun oli pakko puhua. Mutta en hetkeksikään irroittanut katsettani hänestä. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan. Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa tuntui ennustavan onnettomuutta. Koko entinen pelkoni palasi ja kasvoi vielä sata kertaa suuremmaksi. Ja yhä edelleen seisoimme siinä molemmat ja tuijotimme toisiimme.
Minun teki mieleni ryhtyä johonkin, mutta entisen avuttomuuteni hirveän painon alla odotin, että hän tekisi alun. Odottaessani tulin ajatelleeksi, että seisoin tässä hänen edessään aivan kuin kerran tuon pitkäharjaisen koirashylkeen edessä ja peloissani unohdin kokonaan, että olin aikonut ottaa sen hengiltä, kunnes vihdoin aloin toivoa, että se juoksisikin karkuun. Täten selvisi minulle kuitenkin, etten seisonut siinä antaakseni Susi-Larsenin ensiksi hyökätä kimppuuni, vaan tehdäkseni sen itse.
Minä viritin molemmat hanat ja tähtäsin pyssyni häntä kohti. Jos hän olisi hiukankin liikahtanut, koettanut vetäytyä takaisin porraskäytävään, niin aivan varmaan olisin ampunut hänet. Mutta hän seisoi siinä liikkumattomana ja tuijotti vain eteensä. Seisoessani siinä hänen edessänsä, ojennettu pyssy vapisevissa käsissäni, oli minulla aikaa huomata, että hänen kasvonsa olivat riutuneet. Näyttipä siltä, kuin suuri tuska olisi sen saanut aikaan. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, ja hänen ryppyisellä otsallaan oli väsynyt ilme. Sitä paitsi tuntui hänen silmänsä mielestäni kovin omituisilta, ei yksin ilmeeltään, vaan myöskin ulkomuodoltaan — ikäänkuin näköhermoja ja lihaksia olisi liiaksi vaivattu ja sen johdosta silmämunat olisivat hiukan vääristyneet.
Kaiken sen minä nyt huomasin ja aivoni työskentelivät kiihkeästi, minulla oli varmaan tuhat ajatusta yhtaikaa. Mutta en sittenkään voinut laukaista. Minä annoin pyssyn vaipua alas ja astuin kajuutan katoksen nurkkauksen luo, ensinkin rauhoittaakseni kiihottuneita hermojani ja voidakseni jälleen ryhtyä johonkin ja myöskin tullakseni häntä lähemmäksi. Kohotin pyssyni uudelleen. Hän seisoi vain kyynärän päässä pyssyn suusta. Hänellä ei ollut vähintäkään pelastumisen toivoa. Päätökseni oli järkähtämätön. En mitenkään olisi voinut olla osaamatta häneen, vaikka olisin ollut kuinka huono ampuja tahansa. Ja kuitenkin minä epäröin enkä voinut laukaista.