"Minä en ole ottanut pestiä laivamieheksi, herra", kuului vastaus.
"Minä otin laivapojan pestin. En minä halua ruveta laivamieheksi."
"Ota tavarasi ja mene keulapuolelle."
Tällä kertaa Susi-Larsenin käsky oli peloittavan jyrkkä. Nuorukainen vilkaisi ynseästi häneen, mutta ei liikahtanut.
Nyt Susi-Larsenin hirveä voima pääsi jälleen valloilleen. Se tapahtui aivan odottamatta ja äkkiä. Hän hyppäsi kuusi jalkaa eteenpäin ja iski poikaa nyrkillään vatsaan. Samalla tunsin tuskallista kipua aivan samalla kohtaa, ikäänkuin isku olisikin osunut minuun. Mainitsen tämän vain todisteena siitä, kuinka kiihottuneet hermoni olivat ja kuinka tottumaton olin raakoihin kohtauksiin. Laivapoika — hän painoi ainakin satakuusikymmentäviisi naulaa — käpertyi kokoon, ja hänen ruumiinsa retkotti hervottomana nyrkin varassa kuin vanha riepu kepin nenässä. Sitten hän heilahti ilmaan, pyörähti ympäri ja putosi pää edellä kannelle vainajan ruumiin viereen, mihin hän sitten jäi makaamaan väännellen itseään tuskissaan.
"No?" kysyi Larsen minulta. "Joko olette päättänyt?"
Olin pitänyt hiukan silmällä kuunaria, joka kulki nyt melkein meidän rinnallamme, vain parin sadan yardin päässä meistä. Se oli siro ja soma pieni alus. Saatoin erottaa suuren mustan numeron purjeessa, kuvia luotsilaivoista olin ennen nähnyt.
"Mikä laiva tuo on?" kysyin.
"Luotsilaiva Lady Mine", vastasi Susi-Larsen äreästi. "Se on päässyt kaikista luotseistaan ja on nyt matkalla San Franciscoon. Tällä tuulella se ehtii perille viidessä, kuudessa tunnissa."
"Olkaa hyvä ja antakaa sille merkki, jotta voin päästä maihin!"
"Signaalikirja pahaksi onneksi on pudonnut mereen", selitti hän.
Kaikki hylkeenampujat irvistelivät.