Kun tulin kanssin katokselle, riisuin kengät jalastani ja astuin äänettömästi sukkasillani perälle. Ja tällä kertaa en huutanut myöskään kajuutan ovelta. Minä hiivin varovasti alas ja näin, että kajuutta oli tyhjä. Ovi Susi-Larsenin kojuun oli suljettu. Ensin aioin kolkuttaa hänen oveensa, mutta sitten tulin ajatelleeksi asiaani ja päätin toimittaa sen ensin. Välttäen kaikkea melua nostin lattialuukun paikoiltaan ja asetin sen syrjään. Sekä vaatevarastoa että ruokatavaroita säilytettiin tuolla alhaalla, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja otin sieltä myös pakan alusvaatteita.
Tultuani jälleen ylös kuulin ääntä Susi-Larsenin kojusta. Minä kyyristyin ja kuuntelin. Oven ripa narahti. Äkkiä ja aivan vaistomaisesti minä hiivin pöydän taakse ja tartuin revolveriini. Ovi avautui ja hän astui ulos. En eläissäni ole nähnyt niin syvää tuskaa kuvastuvan kenenkään kasvoilla — ja nuo kasvot olivat kuitenkin Susi-Larsenin, tuon voimakkaan, taistelunhaluisen ja voittamattoman miehen. Hän väänteli käsiään kuin nainen, hän kohotti ilmaan nyrkkejään ja siveli kädellään silmiään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa kasvoiltaan hämähäkinverkkoja…
"Hyvä Jumala!" vaikeroi hän ja pui jälleen nyrkkiään hirveän tuskan vallassa, joka tärisytti hänen ääntään.
Se oli hirveätä. Koko ruumiini vapisi, ja minä tunsin väristyksen toisensa jälkeen kulkevan pitkin selkäpiitäni, hikihelmien kihotessa otsalleni. Eipä mikään tee ihmiseen syvempää vaikutusta kuin voimakas mies, joka on kerrassaan murtunut.
Mutta Susi-Larsen voitti heikkoutensa äärettömällä voimanponnistuksella. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Näyttipä siltä, kuin hän olisi saanut kouristuksia. Hänen kasvonpiirteensä vääristyivät hänen koettaessaan hillitä niitä, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hän sittenkin vielä kerran joutui tuskan valtaan. Hän kohotti taaskin nyrkkejänsä ja valitti ääneensä. Pari kertaa hän veti syvään henkeään ja nyyhkytti. Mutta lopulta tahdonvoima sai voiton. Nyt hän oli taas melkein ennallansa, mutta sittenkin tuntuivat hänen liikkeensä heikoilta ja epävarmoilta. Hän kääntyi portaihin päin ja astui niitä kohti aivan kuin olin nähnyt hänen ennenkin tekevän. Mutta hänen käyntinsäkin tuntui heikolta ja epävarmalta.
Minä aloin nyt pelätä omasta puolestani. Varastohuoneen ammottava aukko oli aivan hänen edessään, ja niin pian kuin hän huomaisi sen, hän keksisi minutkin. Minua harmitti, että hän näkisi minut niin kurjassa asennossa, kyyristyneenä lattialle. Vielä minulla oli aikaa kohota pystyyn. Minä teinkin sen, ja tiedän, että aivan vaistomaisesti asetuin uhkaavaan asentoon. Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota minuun. Ja yhtä vähän hän huomasi ammottavaa aukkoakaan. Ennenkuin olin selvillä asiasta ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli hän astunut reippaasti aukkoa kohti. Hän astui toisella jalallaan suoraan aukkoon juuri samassa, kun hän aikoi kohottaa toista jalkaansa lattiasta. Mutta kun toinen jalka ei saanut minkäänlaista tukea, vaan vaipui tyhjään ilmaan, niin entinen Susi-Larsen, jolla oli oikeat tiikerin lihakset, viskautui koko pituudellaan aukon yli, niin että hän kaatui kädet ojossa eteenpäin eikä alas, ja löi aukon toisella puolen rintansa ja vatsansa vasten lattiaa. Seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt jalkansa ylös, pyörähtänyt ympäri ja välttänyt vaaran. Mutta hän vieri hillojen ja alusvaatteiden keskelle ja kolahti vasten luukkua.
Hänen kasvojensa ilmeestä saatoin nähdä, että hän oli ymmärtänyt koko asian. Mutta ennenkuin ehdin ajatella sen enempää, hän oli laskenut luukun paikoilleen ja sulkenut varastohuoneen aukon. Samassa minäkin ymmärsin. Hän luuli sulkeneensa minut alas. Ja hän oli sokea sokea kuin yölepakko. Minä pidin häntä tarkasti silmällä ja hengitin niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla minua. Hän astui nopeasti kojuunsa. Näin hänen erehtyvän ovesta, kopeloivan kädellään ovenripaa ja lopulta löytävän sen. Nyt oli oikea hetki tullut. Minä hiivin varpaillani kajuutan lattian poikki portaita ylös. Hän tuli jälleen ulos laahaten perässään isoa merimiesarkkua, jonka hän asetti luukulle. Mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan toi vielä toisenkin ja laski sen edellisen päälle. Sitten hän keräsi kokoon hillot ja alusvaatteet ja pani kaikki pöydälle. Kun hän astui portaita ylös, vetäydyin minä syrjään ja pyörähdin äänettömästi kajuutan katoksen yli.
Hän työnsi kajuutanluukun hiukan syrjään, nojautui siihen käsivarsineen ja seisoi siinä katsellen eteensä, ikäänkuin olisi silmäillyt laivan keulaa kohti, tai oikeammin sanoen hän tuijotti eteensä, sillä hänen silmänsä olivat aivan liikkumattomat, hän ei edes räpäyttänyt niitä. Olin vain noin viiden jalan päässä hänestä ja aivan hänen silmiensä edessä. Tuntuipa tämä oikein kauhistuttavalta. Olin omasta mielestäni ikäänkuin jokin kummitus, koska saatoin olla niin näkymätön. Heilutin kättäni edestakaisin, vaikkei hän tietystikään nähnyt sitä, mutta kun liikkuva varjo liehui hänen kasvojensa vii, niin huomasin, että hän tunsi sen. Hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeää odotusta, samalla kun hän yritti selvitellä itselleen, mitä tuo liike merkitsi. Hän tiesi, että jokin oli osunut häneen ulkoapäin, että jokin muutos hänen ympäristössään oli herättänyt tuon tunteen, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut käsittää. Minä lakkasin liikuttamasta kättäni, jotta varjo pysyi paikoillaan. Hän käänsi hitaasti päätään edestakaisin, puolelta toiselle, jotta väliin aurinko osui siihen, väliin minun käteni varjo — hän koetti niin sanoakseni tunteellaan tutkia, mitä tuo varjo merkitsi.
Minä puolestani ihmettelin, miten hän saattoi tuntea jotakin niin vähäistä kuin tuo varjo oli. Jos hänen silmämunansa yksinään olivat vahingoittuneet tai jos hänen näköhermonsa eivät olleet kokonaan pilaantuneet, niin selitys oli hyvin yksinkertainen. Mutta jos asian laita ei ollut sellainen, niin en voinut myöskään sitä selittää muulla tavalla, kuin että hänen herkkätuntoinen ihonsa saattoi tuntea eron auringon ja varjon lämpötilan välillä.
Tai ehkä — kukapa saattoi sen tietää? — se johtui jostakin satumaisesta kuudennesta aistista, niin että hän tunsi ihmisen läsnäolon, joka oli niin lähellä häntä.