Minä odotin, hymyillen hänen naisellisen hellälle luonnolleen, joka saattoi hänet huolehtimaan Susi-Larsenin puolesta. Mihin oli nyt kadonnut hänen levottomuutensa minun tähteni, ajattelin minä — ja kuitenkin hän aivan vasta oli pelännyt minun puolestani, kun tahdoin vain hiukan pistäytyäkin laivaan katsomaan?
Hän oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi, miksi olin vaiti. Ja hän oli yhtä suora kuin viisaskin.
"Teidän täytyy mennä laivaan katsomaan, Humphrey", sanoi hän. "Ja jos te perästäpäin tahdotte nauraa minulle, niin annan siihen suostumukseni, suonpa sen teille anteeksikin."
Minä nousin tottelevaisesti ja astuin rantaan.
"Olkaa varovainen!" huusi hän jälkeeni.
Minä vilkutin hänelle kättäni kanssin katolta ja laskeuduin alas kannelle. Sitten astuin peräpuolelle kajuutan portaitten luo ja huusin alas. Susi-Larsen vastasi, ja kun hän nousi portaita ylös, painoin minä sormeni revolverin hanaa vasten. Pidin asetta siinä asennossa koko ajan puhellessani hänen kanssansa, mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hänen ulkomuotonsa oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, mutta hän oli synkkä ja harvapuheinen. Niitä sanoja, joita me vaihdoimme keskenämme, ei voinut tosiaankaan sanoa keskusteluksi. Minä en kysynyt, miksei hän tullut maihin, eikä hän kysynyt, miksi minä olin tullut laivaan. Hänen päänsä oli taaskin terve, sanoi hän — ja sitten minä läksin pois sen enemmittä puheitta.
Maud vastaanotti ilmoitukseni silminnähtävällä helpotuksella, ja kun me hetken kuluttua näimme savun kohoavan keittiön piipusta, hän tuli vieläkin tyytyväisemmäksi. Seuraavana päivänä ja sitä seuraavanakin nousi savua keittiöstä, ja väliin me näimme hänet vilahdukselta peräkannella. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei yrittänytkään tulla maihin. Me tiesimme sen, sillä me vartioimme öisin yhä edelleenkin. Me odotimme, että hän tekisi jotakin, että hän, niin sanoakseni, näyttäisi voimaansa — ja hänen toimettomuutensa hämmästytti ja kiusasi meitä.
Siten kului viikko. Me emme ajatelleetkaan mitään muuta kuin Susi-Larsenia, ja hänen läsnäolonsa tuotti meille levottomuutta ja pahoja aavistuksia, jotka estivät meitä ryhtymästä mihinkään niistä toimista, joita olimme suunnitelleet.
Mutta viikon lopussa lakkasi savu nousemasta keittiöstä, eikä hän näyttäytynyt enää kannellakaan. Minä huomasin, että Maud tuli jälleen levottomaksi, vaikka hän oli liian arka, ehkäpä liian ylpeäkin pyytääkseen minua lähtemään uudelleen laivaan. Ja miksipä moittisin häntä siitä? Hän oli sanomattoman ihmisystävällinen ja hän oli nainen. Sitä paitsi tuntui minustakin ikävältä, että se mies, jonka minä olin koettanut tappaa, makasi ehkä henkitoreissaan aivan yksin, kun ihmisiä kuitenkin oli hänen läheisyydessään. Maud oli oikeassa. Se laki, joka hallitsi sitä ihmisryhmää, johon minä kuuluin, oli voimakkaampi kuin minä itse. Se seikka, että hänen kätensä, jalkansa ja ruumiinsa olivat jokseenkin samankaltaiset kuin minunkin, asetti minulle vaatimuksia, joita en voinut olla huomioon ottamatta.
En odottanut, että Maud toistamiseen lähettäisi minut laivaan. Minä selitin, että me tarvitsimme säilykemaitoa ja hilloa, ja ilmoitin, että aioin lähteä niitä hakemaan. Minä huomasin, että Maud tuskin tiesi mitä hän oikeastaan halusi. Koettipa hän vakuuttaa, ettei maito ja hillo lainkaan ollut meille tarpeenkaan, ja että ehkä menoni olisi aivan turha. Samoin kuin hän aikaisemmin oli käsittänyt mitä vaitioloni tarkoitti, hän ymmärsi nyt sananikin ja tiesi varsin hyvin, etten aikonut lähteä laivaan maidon ja hillon vuoksi, vaan yksinomaan hänen tähtensä — siksi että hän oli levoton, ettei hän voinut salata levottomuuttaan.