"En aio antautua mihinkään vaaraan", sanoin minä.
"Minä vain katselen laivan reunalta millaista siellä on."
Hän puristi vakavasti kättäni ja antoi minun lähteä. Mutta paikka, jonne Susi-Larsen minun lähtiessäni laivasta oli jäänyt, oli tyhjä. Hän oli varmaan mennyt alas. Seuraavana yönä me valvoimme vuorotellen, nukuimme vain kumpikin vuorostamme, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä Susi-Larsen voisi tehdä. Hän kykeni vaikka mihin.
Me pidimme Ghostia silmällä seuraavan ja sitä seuraavankin päivän — sieltä ei näkynyt kuitenkaan ainoatakaan elonmerkkiä.
"Hänellä on tietenkin kova päänsärky", sanoi Maud neljännen päivän iltapuolella. "Ehkä hän on hyvinkin sairas. Hän voi olla kuollutkin — tai kuolemaisillansa", lisäsi hän hetken vaiti oltuansa ja odotettuaan minun vastaustani.
"Sitä parempi!" vastasin minä.
"Mutta ajatelkaahan ihmistä, jonka täytyisi olla aivan yksin viimeisenä hetkenään."
"Kuka sen tietää", sanoin minä.
"Niin, onhan se vain oletus", myönsi hän. "Mutta emmehän me voi tietää sitä varmaan. Kuinka hirveätä, jos todellakin niin olisi. En koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Meidän täytyy tehdä jotakin."
"Ehkä", lisäsin minä.