"Ettehän toki luule, että ne olisivat voineet pelastua Susi-Larsenin käsistä ilman minun apuani?"
Me nauroimme molemmat ja aloimme sitten vakavasti suunnitella, miten saisimme Ghostin mastot jälleen pystyyn ja pääsisimme takaisin ihmisten ilmoille. Muistin vain hämärästi mitä koulussa fysiikasta olin oppinut, mutta viimeisten kuukausien kuluessa olin saavuttanut mekaniikassa käytännöllistä kokemusta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun läksimme Ghostiin lähemmin tutkiaksemme yritystämme, niin mieleni masentui melkein kokonaan nähdessäni nuo suunnattomat mastot, jotka uivat vedessä. Mistä päästä oli paras alkaa? Jos edes yksi mastoista olisi seisonut paikoillaan tai jos olisi ollut jotakin, johon olisin voinut kiinnittää väkipyörän ja köydet! Mutta ei ollut kerrassaan mitään. Meidän aikeemme tuntui yhtä mahdottomalta kuin itsensä nostaminen ilmaan saappaansilmukasta. Minä tiesin kyllä, miten vipu oli rakennettava, mutta mistä voisin saada sille tukikohdan?
Siinä oli ensinkin isomasto, joka tyvipuoleltaan oli läpimitaten viisitoista tuumaa paksu ja pituudeltaan kuusikymmentäviisi jalkaa; arviolleen se painoi kolmetuhatta naulaa. Sitten oli siinä keulamasto, joka oli vieläkin paksumpi ja painoi varmaan kolmetuhatta viisisataa naulaa. Mistä päästä voisin aloittaa? Maud seisoi ääneti vieressä, kun minä tuumailin mitenkä saisin tehdyksi sellaiset kojeet, joita merimiehet nimittivät "saksiksi". Mutta vaikka kaikki merimiehet tunsivatkin sen, niin minä sen kuitenkin täällä itse keksin. Asettamalla ristiin pari salkoa, joiden alapäät olivat yhteensidotut, ja nostamalla sitten kojeen ilmaan jotta se näytti ylösalaisin käännetyltä V:ltä, saatoin saada kiinteän pisteen kannen yläpuolelle, johonka sitten voisin kiinnittää nostoköyteni. Tähän nostoköyteen saatoin tarpeen vaatiessa kiinnittää vielä toisenkin. Ja siten olisi vintturi valmis!
Maud huomasi, että olin saanut kysymyksen ratkaistuksi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Selvitän tuon sotkun", sanoin minä ja osoitin sotkeentuneita köysiä ja mastoja laivan kupeella.
Oi, kuinka tämä päätös kajahti hyvältä korvissani. "Selvitän tuon sotkun!" Eipä sellaisia sanoja olisi Humphrey van Weydenin huulilta kuulunut muutamia kuukausia sitten!
Äänessäni ja puhetavassani oli varmaan jotakin hempeämielistä, sillä Maud hymyili. Hän ymmärsi erinomaisesti kaikkea, mikä oli koomillista, ja kaikkialla, missä sitä vain ilmeni, hän huomasi heti kaiken sen, mikä oli teeskenneltyä ja sävyltään väärää ja liioiteltua. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi hänen omat teoksensa olivat niin arvokkaita ja ihmiset panivat häneen niin suurta arvoa. Vakava arvostelija, joka samalla ymmärtää huumoria ja helppoudella tuo ilmi ajatuksensa, voittaa ehdottomasti maailman tunnustuksen. Ja sen hän oli voittanut. Hänen humoristinen kykynsä oli oikeastaan taiteilijan synnynnäistä suhdevaistoa.
"Olen aivan varma siitä, että olen kuullut nuo sanat ennen — ehkäpä olen lukenut ne jostakin kirjasta", sanoi hän iloisesti.
Minullakin oli suhdevaistoa, ja minä lyyhistyin heti kokoon — vajosin oloja hallitsevasta asemasta nöyrän hämmennyksen tilaan, mikä lievimmin sanoen oli hyvin surkeaa.