"Milloin teistä on tullut ihmisystävä?" kysyin minä. "Myöntäkää, että olette hyvin epäjohdonmukainen varoittaessanne minua."
Hän ei pannut huomiota pilkkaani, vaan sanoi: "No, entäs jos minä sulkisin nyt tämän luukun? Te ette voi vetää minua enää nenästä niinkuin silloin, kun kävitte varastohuoneessa."
"Susi-Larsen", sanoin minä vakavasti — ensi kertaa minä nimitin häntä tällä nimellä, joka oli enimmin tunnettu, "minä en voi ampua avutonta miestä, joka ei kykene puolustautumaan. Te olette itse nähnyt sen meidän kummankin iloksemme. Mutta minä varoitan teitä nyt, en niin paljon teidän tähtenne kuin itseni vuoksi, sillä ammun teidät samassa hetkessä, jolloin te yritätte tehdä jotakin pahaa. Minä voin ampua teidät tästä, missä nyt olen — ja jos teitä haluttaa, niin astukaa askel eteenpäin ja koettakaa sulkea luukku."
"Joka tapauksessa minä jyrkästi kiellän teitä laastaroimasta laivaa."
"Mies!" sanoin minä moittien. "Te väitätte, että laiva on teidän, ikäänkuin teillä muka olisi moraalinen oikeus siihen. Ettehän koskaan ole pannut mitään huomiota moraalisiin oikeuksiin ollessanne tekemisissä muiden kanssa. Ja ettehän te silloin voi myöskään vaatia, että minä nyt teihin nähden panisin niihin huomiota."
Olin astunut avonaisen luukun alle, jotta saatoin nähdä hänet. Hänen ilmeettömät kasvonsa — ne näyttivät aivan toisilta nyt kuin tarkastellessani niitä hänen tietämättänsä alhaalla kajuutassa — ne näyttivät vieläkin veltommilta, sillä liikkumattomat silmät tuijottivat vain suoraan eteensä. Tuo näky ei ollut lainkaan mieluisa.
"Eikä kukaan ole niin kurja, ei edes Hump, ettei pitäisi olla hänelle kohtelias", sanoi hän ivallisesti.
Iva ilmeni vain hänen äänessään. Kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin ennenkin.
"Mitä teille kuuluu, miss Brewster?" kysyi Susi-Larsen äkisti oltuaan hetken vaiti.
Minä säpsähdin. Maud ei ollut liikahtanut vähintäkään. Oliko Susi-Larsenilla sittenkin vielä hiukan näkövoimaa? Vai saisiko hän sen ehkä takaisin?