"Mitä te teette siellä?" kysyi Susi-Larsen. "Yritättekö porata laivani upoksiin?"
"Päinvastoin! Minä koetan korjata sitä", kuului vastaukseni.
"Mitä hemmetissä te siellä korjaatte?" Hänen äänensä kuulosti hämmästyneeltä.
"Minä teen täällä vain hiukan valmistuksia voidakseni nostaa mastot paikoilleen", vastasin minä aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin se olisi ollut kaikkein helpoin asia maailmassa.
"Tuntuupa siltä, kuin te nykyään todellakin seisoisitte omilla jaloillanne, Hump", kuulimme hänen sanovan. Ja sitten oli hetken aivan hiljaista.
"Mutta sen minä sanon teille, Hump", huusi hän meille, "sitä te ette osaa tehdä".
"Kyllä, kyllä minä osaan", vastasin minä. "Minä teen sitä parasta aikaa."
"Mutta laiva on minun, minun yksityisomaisuuttani. Ja jos minä kiellän teitä koskemasta siihen?"
"Te unohdatte yhden asian", vastasin minä. "Te ette ole täällä enää voimakkain kappale käyteainetta. Te olitte sitä kerran, silloin te olisitte voinut vaikka syödä minut, niinkuin sanoitte. Mutta nyt on tapahtunut muutos, ja minä voinkin nyt syödä teidät. Hiiva on väljähtänyt."
Hän nauroi lyhyesti ja ikävästi. "Minä huomaan, että te heitätte oman filosofiani minulle vasten kasvoja. Mutta älkää yrittäkökään arvata minua liian heikoksi. Teidän itsenne tähden minä varoitan teitä."