Kun samassa käännyin taakseni, näin laivapojan nousevan horjuen pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet tuskasta. Hän näytti hyvin sairaalta.
"No, Leach, oletko menossa keulaan?" kysyi Susi-Larsen.
"Kyllä, herra", kuului murtuneen sielun vastaus.
"Entäs te?" tämä kysymys tarkoitti minua.
"Paha teidät periköön…", aloitin minä, mutta puheeni keskeytyi.
"Säästäkää sanojanne! Aiotteko hoitaa laivapojan tehtäviä? Vai pitääkö minun ensin kurittaa teitä?"
Mitä minä saatoin tehdä? Mitä hyötyä minulla olisi ollut siitä, jos hän olisi raa'asti lyönyt minua tai ehkäpä tappanutkin minut. Minä katsoin lujasti noihin julmiin, harmaihin silmiin. Ne olivat niin kylmät ja kovat kuin graniitti. Ihmisten silmistä pilkistää usein heidän sielunsa esiin, mutta Susi-Larsenin silmät olivat yhtä sileät ja kylmät ja harmaat kuin itse meri.
"No?"
"Kyllä", vastasin minä.
"Sanokaa: kyllä, herra!"