"Kyllä, herra", toistin minä.
"Mikä teidän nimenne on?"
"Van Weyden, herra."
"Entä etunimenne?"
"Humphrey, herra; Humphrey van Weyden."
"Kuinka vanha?"
"Kolmekymmentäviisi, herra."
"Hyvä. Menkää kokin luo, niin saatte tietää, mitä teidän tulee tehdä."
Ja siten minä tahtomattani jouduin Susi-Larsenin palvelukseen. Hän oli voimakkaampi minua, siinä kaikki. Mutta se tuntui minusta aivan käsittämättömältä, ja kun nyt palautan mieleeni tuon ajan, tuntuu se minusta vieläkin mahdottomammalta. Tuo aika on aina pysyvä mielessäni ihmeellisenä, käsittämättömänä, hirveänä ja ahdistavana unena.
"Malttakaapa! Älkää menkö vielä!"