"Kyllä minä tiedän, että te olette laivassa!" huusi hän, ja minä näin, että hän vaiettuaan kuunteli suurella jännityksellä.
Hän muistutti huuhkajaa, joka päästettyään kovan huudon jää kuuntelemaan, tokko pelästynyt saalis liikahtaa paikaltaan. Mutta me emme liikahtaneet, me siirryimme toiseen paikkaan vain silloin, kun hän liikkui. Ja siten me hiivimme ympäri laivaa käsi kädessä kuin kaksi lasta, joita hirveä peto ajaa takaa, kunnes Susi-Larsen silminnähtävästi pettyneenä poistui kannelta ja läksi alas kajuuttaan. Meidän silmämme loistivat ilosta, ja meidän oli vaikea pidättää naurua vetäessämme kengät jalkoihimme ja kavutessamme alas veneeseen. Katsoessani Maudin silmiin, noihin kirkkaihin, tummiin silmiin, unohdin kaiken sen pahan, jonka Susi-Larsen oli tehnyt — minä tunsin vain rakastavani Maudia, ja että olin hänen kauttansa saanut voimaa raivata meille tien takaisin maailmaan.
Kuudesneljättä luku
Kaksi kokonaista päivää Maud ja minä soutelimme yltympäri veneessä ja etsimme rannoilta kadonneita mastojamme. Vasta kolmantena päivänä löysimme ne, kaikki yhdestä paikasta, yksinpä "saksetkin", mutta ne olivat kaikkein vaarallisimmalla paikalla, lounaisen niemen rannassa, hyrskyn keskellä. Mitenkä me teimmekään työtä! Kun ilta alkoi hämärtää, palasimme kuitenkin väsyneinä pieneen lahdelmaamme laahaten perässämme isoamastoa. Ja meidän oli ollut pakko soutaa koko matka tuulen puutteessa.
Työskenneltyämme ankarasti ja hengenvaarassa vieläkin päivän toimme taaskin illan tullen omaan rantaamme molemmat märssytangot. Seuraavana päivänä olin aivan suunniltani — laitoin kokonaisen lautan keulamastosta, molemmista puomeista ja niiden kahveleista. Tuuli oli suotuisa, ja olin luullut voivani purjehtien kuljettaa ne perille, mutta tuuli hiljeni ja tyyntyi lopulta kokonaan, niin että meidän täytyi soutaa, ja töin tuskin pääsimme paikaltamme hievahtamaan. Se vasta oli epätoivoista ponnistusta. Eipä ollut juuri ilahduttavaa kohdistaa koko voimansa ja painonsa airoihin ja tuntea sittenkin, että raskas taakka veneen perässä esti sitä eteenpäin kulkemasta.
Alkoi jo tulla aivan pimeä, ja tilamme paheni vieläkin enemmän sen vuoksi, että alkoi tuulla uudelleen — mutta vastaan. Nyt ei vain eteenpäinpääsy tullut mahdottomaksi, vaan me aloimme ajautua takaisin merelle. Minä ponnistelin airoissa, kunnes voimani olivat aivan lopussa. Ja Maud parka, jota en koskaan saanut estetyksi panemasta viimeisiäkin voimiansa liikkeelle, makasi uupuneena perällä. En jaksanut soutaa sen enempää. Haavoittuneet ja paisuneet käteni eivät taipuneet enää airojen ympärille. Käsivarsiani ja käsiäni särki kauheasti, ja vaikka olinkin syönyt kelpo aamiaisen, olin sen jälkeen tehnyt niin kovasti työtä, että olin vähällä mennä tainnoksiin nälästä.
Nostin airot vedestä ja kurkotin eteenpäin tarttuakseni nuoraan, jolla lautta oli sidottu kiinni. Mutta Maud ojensi nopeasti kätensä estääkseen minua. "Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän vaivalla. "Heittää sen irti", vastasin minä ja hellitin hiukan nuoraa.
Mutta hän tarttui minun käteeni.
"Oi, olkaa niin hyvä ja jättäkää se tekemättä!" pyysi hän. "Ei siitä ole mihinkään", vastasin minä. "Yö on tulossa, ja tuuli ajaa meidät merelle".
"Mutta malttakaahan toki, Humphrey! Jollemme voi päästä täältä pois Ghostilla, täytyy meidän ehkä jäädä tänne vuosikausiksi — niin; ehkäpä koko iäksemme. Jollei tätä saarta ole löydetty kaikkina näinä vuosina, niin ehkeipä sitä koskaan löydetä."