"Te unohditte veneen, jonka me löysimme rannalta", sanoin minä.
"Se oli hylkeenpyyntivene", vastasi hän, "ja te tiedätte varsin hyvin, että jos he olisivat päässeet hengissä täältä, niin he olisivat palanneet saadakseen kaikki ne rikkaudet, joita täällä on. Te tiedätte varsin hyvin, etteivät he koskaan palanneet täältä." Minä istuin ääneti ja epäröin.
"Sitä paitsi se oli teidän tuumanne", sanoi hän hitaasti, "ja minä tahtoisin nähdä sen onnistuvan".
Nyt minun oli jälleen helppo olla kova. Niin pian kuin hän alkoi puhua minusta imartelevasti, tuntui minusta välttämättömältä vastustaa häntä. "Parempi on sittenkin elää vuosikausia saarella kuin kuolla tänä yönä tai huomenna tai sitä seuraavana päivänä avonaisessa veneessä. Me emme ole lainkaan valmistuneet kestämään vaikeuksia merellä. Meillä ei ole ruokaa eikä vettä, ei vaippoja eikä kerrassaan mitään. Te ette tulisi edes tätä yötä toimeen ilman peitettä. Kyllä minä tunnen teidän voimanne. Te värisette jo nytkin."
"Se on vain hermostumista", vastasi hän. "Minä pelkään, että te päästätte irti mastot vastoin minun tahtoani. — Oi Humphrey, olkaa niin hyvä — olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä tehkö sitä!" huudahti hän heti jäljestä.
Ja siten taistelu loppui — se loppui tähän lauseeseen, jonka hän tiesi vaikuttavan niin ratkaisevasti minuun. Meitä paleli hirveästi sinä yönä. Vähän väliä minä vaivuin uneen, mutta heräsin jälleen kylmyydestä. Miten Maud saattoi kestää sitä, on minulle arvoitus. Olin liian väsynyt liikutellakseni käsivarsiani pysyäkseni lämpimänä, mutta silloin tällöin jaksoin sentään hieroa Maudin käsiä ja jalkoja, jotta hänen verensä alkaisi jälleen liikkua. Ja sittenkin hän vain pyysi, etten päästäisi köyttä irti. Kolmen tienoissa aamulla hän sai kouristuskohtauksen, ja kun olin hieronut häntä, kunnes se meni ohitse, pakotin hänet soutamaan, vaikka hän olikin niin heikko, että luulin hänen joka aironvedolla pyörtyvän.
Aamu tuli, ja me tuijotimme kauan harmaaseen ilmaan etsien saartamme. Vihdoin keksimme sen, pienenä ja mustana se siinsi taivaanrannassa ainakin viidentoista mailin päässä. Minä katselin kiikarilla ja tähystelin ulapalle. Kaukana lounaassa näin vedenpinnalla mustan raidan, joka katsellessani yhä kasvoi.
"Hyvä tuuli!" huudahdin minä karkealla äänellä, jota tuskin itsekään enää tunsin. Maud koetti vastata, mutta hän ei voinut puhua. Hänen huulensa olivat aivan siniset kylmästä ja silmät sisäänpainuneet — mutta sittenkin hän tuijotti rohkeasti minuun. Niin surkean rohkeasti!
Aloin taaskin hieroa hänen käsiään ja liikutella hänen käsivarsiaan ylös ja alas sekä ristiin, kunnes hän vihdoin itsekin saattoi niitä liikuttaa. Sitten pakotin hänet nousemaan pystyyn, ja vaikka hän olisikin kaatunut, jollen olisi pitänyt hänestä kiinni, niin sain hänet sittenkin astumaan useita askelia perän ja soutotuhdon välillä ja lopulta hyppimäänkin.
"Oi teitä rohkeaa, uljasta naista", sanoin minä, kun näin punan taas palaavan hänen kasvoillensa. "Tiesittekö ennen, kuinka rohkea te olette?"