Taaskin hänen suunsa vääntyi tuohon omituiseen irvistelyynpä hän sanoi:
"Oi — saadakseni vain elää — saadakseni elää ja toimia — ollakseni suuri kappale käyteainetta viimeiseen saakka — saadakseni syödä teidät! Mutta tällainen kuolema on kauhea!"
Hän kohautti olkapäitään, tai pikemminkin yritti sitä tehdä, mutta vain hänen vasen olkapäänsä nousi. Tuo liike oli yhtä puolinainen kuin hymykin.
"Mutta mistä se johtuu? Missä tuo paha piilee?"
"Aivoissa", vastasi hän heti. "Tuo kirottu päänsärky on siihen syynä."
"Minkälaiset ovat oireet olleet?" kysyin minä.
Hän taivutti päätään. "Sitä en tiedä. En koskaan eläissäni ole ollut sairas. Mutta aivoissa on jotakin hullua. Syöpä tai kasvannainen tai jotakin sentapaista — jotakin, mikä hivuttaa ja hävittää. Se kalvaa hermokeskuksia, syö niitä pala palalta, solu solulta — siltä ainakin tuntuu."
"Ja myöskin liikekeskuksia", sanoin minä.
"Siltä se tuntuu. Ja sitä seuraava kirous on se, että minun täytyy maata tässä aivan tunnoissani, täysissä henkisissä voimissani, vaikka tiedän, että elämä kuluu loppuaan kohti, että yhteys maailman kanssa vähitellen katkeaa. En voi nähdä, kuuloni ja tuntoni katoaa, ja jonkin ajan kuluttua en voi enää puhuakaan. Mutta koko ajan makaan täällä sittenkin täysin hengissä, ajatukset täydessä työssä, mutta kerrassaan voimattomana."
"Kun te sanotte, että te olette täällä, niin tahtoisin viitata myös sieluunne", sanoin minä.