"Loruja!" vastasi hän. "Se merkitsee vain sitä, että vaikka aivoni ovat vioittuneet, niin korkeammat henkiset keskukset ovat sittenkin pysyneet turmeltumatta. Minun muistini on tallessa, minä voin ajatella ja keskustella. Sitten kun sekin on lopussa, olen minäkin aivan lopussa. Mutta sitä en vielä ole. Mitäpä sielusta!"
Hän purskahti pilkalliseen nauruun, ja sitten hän painoi vasemman korvansa tyynyä vasten osoittaen siten, ettei tahtonut jatkaa keskustelua.
Maud ja minä palasimme työhömme, syvästi liikutettuina siitä hirveästä kohtalosta, joka oli tullut Susi-Larsenin osaksi — kuinka hirveä tuo kohtalo oli, se meille vasta myöhemmin täysin selvisi. Me tunsimme hyvityksen synkkää juhlallisuutta. Ajatuksemme olivat vakavia, ja me puhuimme melkein kuiskaten keskenämme.
"Te voisitte vallan hyvin ottaa käsiraudat pois", sanoi Susi-Larsen samana iltana, kun me seisoimme hänen makuusijansa ääressä ja neuvottelimme hänen tilastansa. "Täysi varmuus on ilman niitäkin. Olenhan minä halvattu. Lähinnä saamme nyt ruveta ajattelemaan makuuhaavoja."
Hän irvisti taaskin. Maudin silmät olivat aivan pyöreinä kauhusta, ja hänen oli pakko kääntää pois päänsä.
"Tiedättekö, että hymyillessänne teidän suunne vääntyy kieroon?" kysyin minä. Sillä minä tiesin, että Maudin täytyi hoitaa häntä, ja tahdoin säästää häneltä niin paljon vaikeutta kuin suinkin.
"Sitten en huoli enää vetää suutani hymyyn", sanoi hän levollisesti. "Minä arvasinkin, että jotakin on hullusti. Oikea poskeni on ollut jäykkä kaiken päivää. Niin, viimeisinä kolmena päivänä olen tuntenut jonkinmoisia enteitä. Oikea puoleni puutui vähän väliä — milloin käsivarsi tai käsi, milloin sääri tai jalka…"
"Vai niin, vääntyykö suuni siis kieroon?" sanoi hän hetken kuluttua. "No, tästä lähin saatte kuvailla mielessänne, että hymyilen salassa — sielullani, jos niin haluatte, sielullani. Voittehan otaksua, että teen sitä parastaikaa."
Hänen sisäinen ihmisensä ei ollut muuttunut, entinen voittamaton ja hirveä Susi-Larsen oli vangittuna tähän ruumiiseen, joka ennen oli ollut kaikkia muita voimakkaampi ja täydellisempi. Nyt se piti häntä salaisissa kahleissaan, kietoi hänen sielunsa pimeään ja äänettömyyteen, erotti sen maailmasta, jossa hän oli hillittömänä riehunut. Ei koskaan enää hän voisi taivuttaa verbiä "tehdä" kaikissa eri ajoissa ja muodoissa. "Elää", sitä hän vielä saattoi — elää, mutta aivan liikkumatta, samoin kuin hän oli määritellyt kuolemaa — tahtoa, voimatta saada mitään aikaan — ajatella ja keskustella ja olla sielultaan yhtä virkeä kuin konsanaan ennen, vaikka ruumis olikin kuollut, miltei täydellisesti kuollut.
Ja kuitenkin, vaikka vapautinkin hänet käsiraudoista, niin emme sittenkään voineet oikein päästä selville hänen tilastaan. Aistimemme nousivat sitä vastaan. Meidän mielestämme hän edelleenkin oli täynnä mahdollisuuksia. Emme tietäneet, mitä saatoimme odottaa hänen puoleltaan — mitä hirvittävyyksiä hän voisi saada aikaan sellaisessa kohtauksessa, jolloin sielu vie ruumiinvoimista voiton. Meidän kokemuksemme antoi tukea tälle oletukselle, ja me työskentelimme alituisen pelon vallassa.