"Kun olen vapaa kivuista, tuntuu ihmeen rauhalliselta ja hyvältä. En koskaan ole ajatellut selvemmin kuin nyt. Voin ajatella elämää ja kuolemaa aivan kuin jokin Intian viisaista."
"Entäs kuolemattomuutta?" kysyi Maud kovalla äänellä aivan hänen korvansa juuressa.
Kolmesti hän yritti kirjoittaa vastausta, mutta käsi ei totellut. Kynä putosi jälleen. Turhaan koetimme asettaa sitä hänen sormiensa lomaan, ne eivät voineet puristua sen ympärille. Silloin Maud painoi kynän hänen käteensä ja piti kiinni siitä omilla sormillaan, ja nyt Susi-Larsen kirjoitti isoin kirjaimin ja niin hitaasti, että jokaisen kirjaimen muodostamiseen kului pari minuuttia:
"Loruja!"
Se oli Susi-Larsenin viimeinen sana. "Loruja!" Epäilevä ja voittamaton viimeiseen asti. Käsivarsi ja käsi herpaantuivat. Ruumis liikkui vielä hiukan. Sitten viimeinenkin liikunto lakkasi. Maud päästi irti hänen kätensä. Sormet erosivat toisistaan oman painonsa vaikutuksesta, ja kynä vierähti maahan.
"Kuuletteko te vielä?" huusin minä ääneen tarttuen kiinni hänen käteensä ja odottaen puristusta, joka merkitsisi myöntävää vastausta. Mutta minä odotin turhaan. Käsi oli kuollut.
"Minä näin hänen liikuttavan huuliaan", sanoi Maud.
Minä uudistin kysymykseni. Huulet liikkuivat. Maud painoi sormensa niitä vasten. Taaskin minä uudistin kysymykseni. "Kyllä", ilmoitti Maud. Me katsoimme odottaen toisiimme.
"Mitä hyötyä siitä oikeastaan on?", sanoin minä. "Mitäpä me voimme enää sanoa hänelle?"
"Oi — kysykää häneltä…"