"Susi-Larsen!" hän jatkoi hetken kuluttua. "Ajatelkaa tuota nimeä! Susi — sehän hän juuri onkin. Hänellä on kova sydän, niinkuin monella muulla. Sillä hänellä ei ole sydäntä nimeksikään. Merisusi, se juuri hän onkin. Eikö teidänkin mielestänne se nimi sovi hänelle?"
"Mutta jos kaikki tietävät millainen hän on", sanoin minä, "niin kuinka hän voi saada miehistöä lainkaan laivaansa?"
"Niin, mistä se johtuu, että voidaan saada ihmisiä tekemään vaikka mitä sekä maalla että merellä?" huudahti Louis kelttiläisen kiivaudella. "Luuletteko, että minä olisin nyt täällä, jollen olisi ollut sikahumalassa ottaessani pestiä? On sellaisia, jotka eivät voi purjehtia kunnon ihmisten kanssa — niinkuin nämä pyyntimiehet esimerkiksi — ja sitten on sellaisiakin, jotka eivät tunne häntä, niinkuin nuo raukat tuolla keulassa. Mutta kyllä he sen vielä oppivat, kyllä he sen vielä oppivat, ja saavatpa vielä surra sitäkin, että lainkaan ovat maailmaan syntyneet. Voisinpa itkeä noiden raukkojen tähden, jos vain voisin olla ajattelematta paksua Louis-parkaa ja hänen huoliaan. Mutta minä en ole sanonut sanaakaan, muistakaa se — en koskaan yhtä ainoatakaan sanaa!"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta häntä näytti vaivaavan kroonillinen kielevyys, sillä hän aloitti melkein heti uudestaan: "Nuo pyyntimiehet ovat kelvotonta joukkoa, mutta malttakaahan, kunnes ne alkavat riidellä ja juonitella, niin kyllä hän saa ne vaikenemaan. Hän saa heidän syntiset, mädäntyneet sydämensä pelkäämään Jumalaa. Hylkeenampuja Horner, tiedättehän, 'Jock' Horner, niinkuin he nimittävät häntä — hän, joka on niin hiljainen ja sävyisä ja puhuu niin lempeästi kuin nainen, tuo simasuu — uskotteko, hän tappoi viime vuonna veneensä ohjaajan? He väittivät, että se tapahtui vahingossa, mutta minä tapasin jälkeenpäin soutajan Yokohamassa, ja hän kertoi koko jutun juurta jaksain. Ja tuo pieni musta piru, Smoke, hän harjoitti salakalastusta Copper-saarella, joka on ryssäin aluetta, ja sai istua kolme vuotta Siperian suolakaivoksissa. Siellä hänet kahlehdittiin sekä kädestä että jalasta toiseen mieheen kiinni. Mutta nuo miehet riitaantuivat jollakin tavalla, ja Smoke lähetti silloin toisen kiulussa ylös kaivoksesta. Se kävi vain vähän kerrallaan, nähkääs, ensimmäisenä päivänä hän lähetti jalan, toisena käsivarren, kolmantena pään ja niin edespäin."
"Ette nyt tarkoita täyttä totta!" huudahdin minä kauhuissani.
"Mitä?" kysyi hän nopeasti. "Minä en ole sanonut mitään. Minä olen sekä kuuro että mykkä — ja niin on paras teidänkin olla, äitinne tähden. Joka kerta avatessani suuni olen puhunut vain hyvää heistä ja hänestä — Jumala tuomitkoon kadotukseen hänen sielunsa, kärventyköön hän tuhat vuotta kiirastulessa ja menköön sitten suoraa päätä pahimpaan ja syvimpään helvettiin!"
Johnson, mies, joka oli hieronut minut verille tullessani laivaan, näytti vähimmin epäilyttävältä kaikista sekä keula- että peräkannen miehistä. Hänessä ei todellakaan ollut mitään oudoksuttavaa. Hänen suoruutensa ja miehuutensa pisti heti silmiin, ja sen ohella hän teki tavattoman vaatimattoman, melkein ujon tai pelokkaan vaikutuksen. Mutta mikään pelkuri hän ei ollut. Päinvastoin hän oli rohkea ja miehuullisen varma. Siksipä hän heti tuttavuutemme alussa pani jyrkästi vastaan, kun sanoin häntä Yonsoniksi. Ja nyt alkoi Louis puhua hänestä.
"Hän on kelpo mies, tuo kunnon Johnson", sanoi hän, "paras kaikista laivamiehistä. Hän on minun soutajani. Mutta pelättävää on, että hän joutuu riitaan Susi-Larsenin kanssa, kun täällä alkaa säkenöidä. Kyllä minä sen tiedän. Minä näen sen hiljalleen lähestyvän aivan kuin rajuilman. Olen puhunut hänelle kuin veljelle, mutta hän ei tahdo purjehtia väärän lipun alla eikä salata ajatuksiaan. Hän ei voi olla vaiti, kun hänen mielestään täällä tehdään vääryyttä, ja ainahan sitä joku käy kielimässä Sudelle. Ja susi on väkevä — hänen susiluontonsa ei siedä toisia voimakkaita luonteita, ja Johnsonilta ei voimaa puutu, sen hän saa nähdä, hän ei alistu eikä vastaa haukkumisiin ja lyönteihin vain siivosti: 'kyllä, herra, nöyrin kiitos, herra'. Oi, kyllä siinä vielä peli syntyy! Ja Jumala tiesi mistä minä saan toisen soutajan! Luuletteko, että se tälle koskaan sanoo muuta kuin: 'Nimeni on Johnson, herra!' kun ukko nimittää häntä Yonsoniksi? Ja ensi kerralla hän tavasi nimensä kirjain kirjaimelta. Olisittepa nähnyt silloin Sutta! Luulin, että hän karkaisi hänen niskaansa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, mutta kyllä se aika vielä tulee — hän nitistää tuon kelpo Johnsonin, jos tunnen oikein meritavat ja menot."
Thomas Mugridge käy yhä sietämättömämmäksi. Minun täytyy sanoa häntä herraksi joka kerta puhuessani parikin sanaa hänelle. Osittain siihen on syynä se, että Susi-Larsen näyttää suosivan häntä. Enpä usko kenenkään koskaan kuulleen, että kapteeni ja kokki samassa laivassa olisivat ystäviä, mutta niin täällä kuitenkin on laita. Pari kolme kertaa on Susi-Larsen jo pistänyt päänsä keittiön ovesta sisään ja jutellut ystävällisesti Mugridgen kanssa, ja kerran — juuri tänään iltapuolella — hän seisoi kannelle johtavien portaiden luona ja puheli hänen kanssaan runsaan neljännestunnin. Keskustelun loputtua Mugridge palasi keittiöön kasvot tyytyväisyyttä loistaen, ja askaroidessaan hän hyräili merimieslauluja hermostuttavan kimakalla äänellä.
"Minä voitan aina päällikköjeni suosion", sanoi hän minulle tuttavallisesti. "Sillä minä tiedän, miten heitä on mielisteltävä, nähkääs. Entinen laivurini — hän kysyi aina, enkö halunnut pistäytyä kajuuttaan hetkeksi juttelemaan hänen kanssansa ja kallistelemaan lasia kaikessa ystävyydessä. 'Mugridge', sanoi hän minulle, 'te olette joutunut väärälle uralle'. 'No, mikäs minusta sitten olisi pitänyt tulla?' sanoin minä. 'Te olisitte ollut kuin luotu herrasmieheksi, ja silloin teidän ei olisi tarvinnut tehdä työtä elatukseksenne', sanoi hän. Pääni pantiksi, Hump, jollei hän sanonut aivan niin, kun minä istuin hänen omassa kojussansa ja mukavasti poltin hänen sikarejansa ja join hänen rommiansa."