Hänen lorunsa olivat vähällä tehdä minut hulluksi. En koskaan ole vihannut kenenkään ääntä niin syvästi kuin hänen. Hänen rasvainen, mielistelevä puhetapansa ja hänen tavaton itserakkautensa hermostutti minua siinä määrin, että usein koko ruumiini vapisi. Sen vastenmielisempää ihmistä en eläissäni ole nähnyt. Mahdotonta on kuvailla, kuinka epäsiististi hän valmisti ruokaa, ja koska hän keitti joka palan, jota laivassa syötiin, täytyi minun suurella varovaisuudella valita ruokani, jotta saisin vähimmin sotkuiset palat hänen laitoksistansa.
Käteni tuottivat minulle suurta vastusta, ne kun olivat aivan tottumattomat työhön. Kynnet mustuivat ja iho kävi niin likaiseksi, etten edes harjalla voinut saada sitä puhtaaksi. Lisäksi sain rakkoja kädet täyteen ja toiseen käsivarteeni ison palohaavan, kun kerran laivan pahasti heilahtaessa menetin tasapainoni ja törmäsin vasten kuumaa rautauunia, ja polveni oli yhä kipeä. Turvotus ei ollut hävinnyt, ja lumpio törrötti pystyssä niinkuin ennenkin. Se ei parantunut siitä vähääkään, että minun täytyi nilkuttaa sillä päivät pitkät.
Olisin tarvinnut lepoa ja rauhaa, jotta se olisi voinut parantua.
Lepoa! En koskaan ennen ollut ymmärtänyt tämän sanan merkitystä. Olin levännyt koko ikäni tietämättä sitä. Mutta jos nyt olisin saanut istua edes puolen tuntia työttömänä, tarvitsematta edes ajatella, niin olisi se mielestäni ollut parasta maailmassa. Toiselta puolen elämänkokemukseni suuresti lisääntyi. Tämän jälkeen voin antaa oikean arvon työväenluokan elämälle. En voinut uneksiakaan, että työ olisi niin kauheaa. Kello puoli kuudesta aamulla kymmeneen illalla olen ympäristöni orja, en ainoatakaan hetkeä ole oma herrani, jollen ota lukuun muutamia minuutteja, joita saatoin varastaa itselleni toisen iltapäivävahdin jälkeen. Jos hetkenkin katselen, miten aallot kimaltelevat auringonpaisteessa tai joku laivamiehistä kiipeää kahvelihuippupurjeesen tai kulkee pitkin kokkapuuta, voin olla varma siitä, että hirveä ääni karjaisee minulle: "Tulkaa tänne, Hump! Ei nyt ole aika uneksia! Kyllä minä pidän teitä silmällä!"
Keskikannella näyttää paha tuuli olevan vallalla, ja huhu käy miehestä mieheen, että Smoke ja Henderson ovat riidassa. Henderson on epäilemättä hauskin hylkeenampujista, hiljainen ja rauhallinen mies, joka ei hevin suutu. Mutta varmaan he ovat nyt saaneet hänet suuttumaan, sillä Smoken toinen silmä on musta ja paisunut ja hän näytti aivan erityisen äkäiseltä tullessaan kajuuttaan illalliselle.
Juuri vähää ennen oli tapahtunut jotakin hyvin inhottavaa, jotakin, mikä oli erittäin kuvaavaa näille sydämettömille ja raaoille miehille. Miehistössä on eräs aivan nuori poika, kömpelö, maalta kotoisin oleva nuorukainen nimeltä Harrison, joka varmaan seikkailuhalusta on lähtenyt tälle ensimmäiselle matkallensa. Vaihtelevien tuulien puhaltaessa oli laivaa useamman kerran käännetty tuuleen, jolloin purjeet aina siirrettiin toiselta puolelta toiselle ja joku mies lähetettiin ylös mastoon siirtämään etumaista kahvelihuippupurjetta. Kun Harrison oli maastossa, sattui köysi jollakin tavalla takertumaan väkipyörään, jonka läpi se kahvelin päässä juoksee. Ymmärtääkseni vahinko olisi voitu kahdella tavalla korjata — joko laskemalla fokki alas, mikä oli verrattain helppoa ja vaaratonta, tai kiipeämällä itse kahvelin päähän, mikä olisi hyvin vaarallista.
Johanson huusi Harrisonille, että hänen piti kiivetä kahvelin päähän. Kaikki näkivät, että poika pelkäsi. Ja siihen oli syytäkin, sillä eipä ollut mikään vähäinen asia heittäytyä noiden ohuiden ja heiluvien köysien varaan kahdeksankymmenen jalan korkeudessa ilmassa. Jos tuuli olisi ollut tasainen, niin se ei olisi ollut niin vaikeata, mutta Ghost keinui aikalailla aallokossa, ja joka kerta kun laiva keinahti, paukkuivat ja lepattivat purjeet, ja nostoköydet vuoroin höltyivät ja kiristyivät. Mies olisi yhtä helposti pudonnut sieltä alas kuin kärpänen piiskansiimasta.
Harrison kuuli käskyn ja ymmärsi mitä häneltä vaadittiin, mutta hän epäröi. Luultavasti hän ensi kertaa eläissään oli niin korkealla ilmassa. Johansoniin näytti tarttuneen Susi-Larsenin itsevaltius, sillä hän alkoi kiroilla ja sättiä minkä kerkesi.
"Jo riittää, mr Johanson", sanoi Susi-Larsen äreästi. "Minä tahdon vain sanoa teille, että minä tässä laivassa pidän kiroilemisesta huolta. Jos tarvitsen siinä suhteessa teidän apuanne, niin ilmoitan teille!"
"Hyvä, herra", vastasi perämies nöyrästi.