Sillä välin Harrison läheni nostoköyttä. Minä seisoin keittiön ovella ja katselin, ja huomasin, että hän vapisi kovasti, ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti.
Hän siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin, tuuma tuumalta. Kuvastuessaan taivaan kirkasta sineä vasten hän näytti isolta hämähäkiltä, joka kömpi eteenpäin verkkonsa keskellä.
Tie kulki suoraan ylöspäin, sillä fokki pistäikse korkealle ilmaan ja nostoköydet, jotka kulkivat useiden väkipyörien läpi sekä kahvelissa että mastossa, tarjosivat käsille ja jaloille tukikohtia. Mutta vaara oli siinä, että tuuli ei ollut kyllin vahva eikä tasainen, jotta purjeet olisivat pysyneet pullollaan. Kun Harrison pääsi puolitiehen, keikahti Ghost hitaasti tuulenpuolelle ja taas takaisin kahden hyökyaallon välissä. Hän seisahtui ja tarrautui kiinni. Kahdeksankymmentä jalkaa alempana näin hänen lihastensa tuskallisesti jännittyvän, kun hän henkensä kaupalla tarrasi kiinni. Purje riipotti rentona ja kahveli ponnahti laivan keskelle. Nostoköydet höltyivät, ja vaikka kaikki tapahtui hyvin nopeasti, niin näin niiden sittenkin taipuvan hänen ruumiinsa painon alla. Sitten kahveli kääntyi aivan äkkiä sivulle, isopurje paukkui kuin kanuunanlaukaus ja reivinuorat hakkasivat purjetta vasten kuin pyssynluodit. Harrison piti kiinni ja seurasi mukana huimaavassa kulussa ilman halki. Mutta matka loppui äkkiä. Nostoköydet pinnistyivät salaman nopeudella. Vaikutus oli kuin piiskansiiman isku kärpäselle. Hän ei jaksanut enää pitää kiinni. Toinen käsi irtaantui. Toinen pysytteli vielä hetken aikaa nuorassa, mutta seurasi sitten toisen esimerkkiä. Ruumis heilahti alaspäin, mutta hänen onnistui jollakin tavalla pysyä jaloillaan kiinni ja hän jäi riippumaan pää alaspäin. Kauheasti ponnistaen hän vihdoin sai tarratuksi nostoköysiin, mutta kesti kauan, ennenkuin hän pääsi entiseen asentoonsa. Ja siinä hän nyt riippui surkean näköisenä.
"Lyönpä vetoa, ettei hänelle tänään illallinen maita", kuulin Susi-Larsenin sanovan. Hänen äänensä tunkeutui korviini keittiön toisesta päästä. "Varokaa, Johanson, älkää seisoko aivan hänen alapuolellaan! Varokaa, nyt sitä tulee!"
Harrison oli todellakin hyvin sairas, niinkuin ainakin merikipeä ihminen, ja hyvän aikaa hän piti vain kiinni horjuvasta tuestaan koettamattakaan liikkua eteenpäin. Johanson kehoitti kuitenkin lakkaamatta ja raa'asti häntä saattamaan työnsä täytäntöön.
"Mikä häpeä", kuulin Johansonin mutisevan kiusallisen pitkäveteisesti ja virheettömästi englanninkielellä. Hän seisoi köysien ääressä parin jalan päässä minusta. "Poika on varsin sävyisä. Kyllä hän on hyvä oppimaan, kun hänelle vain annetaan tilaisuutta siihen. Mutta tämä on suorastaan…", hän vaikeni kesken, mutta hänen aikomuksensa oli sanoa "murhaa".
"Olkaa vaiti!" kuiskasi Louis hänen korvaansa. "Ajatelkaa Jumalan tähden äitiänne — ja pitäkää suunne kiinni."
Mutta Johnson katseli ylös ilmaan ja mutisi edelleen.
"Kuulkaahan, kapteeni", sanoi hylkeenampuja Standish Susi-Larsenille, "tuo on minun soutajani, enkä minä tahdo kadottaa häntä".
"Aivan oikein, Standish", kuului vastaus. "Hän on teidän soutajanne, kun hän on teidän veneessänne, mutta hän on minun laivamieheni niin kauan kuin hän on laivassa, ja silloin minä teen hänelle mitä ikinä haluan."