"Sitä se tässä tapauksessa ei ole", väitin minä vastaan.
"Onpa sittenkin", selitti hän. "Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä kaikki."
"Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen mitään arvoa?"
"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni niissä kyynillistä hymyä. "Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte sitä? Ja kuka arvioi sitä?"
"Minä", vastasin.
"No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen ihmisen henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa, minkä arvoinen se on?"
Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä? Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille, vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että se osittain johtui miehen persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokin yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut mitään yhteistä. Ehkäpä minua myös hämmästytti hänen alkuperäinen luonnollisuutensa. Hän kävi aina ihan suoraan käsiksi kysymykseen, riisti siltä kaikki liiat sivuseikat, ja teki sen niin suurella varmuudella, että minä taistelin ikäänkuin syvässä vedessä ilman minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? Mitenkä voisin vain ilman muuta vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan ollut osannut epäillä. Mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta, jäin minä vastausta vaille.
"Mehän puhuimme siitä eilen", sanoi hän. "Minä väitin, että elämä oli kuin hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää. Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjona ja mitä kysytään, niin on elämä kaikkein halvinta maailmassa. Täällä on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata, niin ja niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan, sitä on mahdoton määrätä. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista hitusta syntymätöntä elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Puh! Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista olioista se on kaikkein arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto sirottelee sitä kaikkialle molemmin käsin. Siihen, missä olisi vain yhdelle tilaa, se kylvää tuhansia ja siksi toinen elämä syö toisen, kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."
"Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. "Mutta te olette käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että taistelu olemassaolosta antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."
Hän kohautti olkapäitään. "Te tiedätte, että tuo teidän mielipiteenne kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi se muka on jotakin muuta. Miksi minä siis säästäisin elämää, joka on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti, että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa enemmän köyhiä, kuin mistä te voitte pitää huolta — sellaisia, jotka kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan työstä kuin villipedot?"