"Halloo — mitäs te siellä teette?" huusi hän.
Johnson pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi kapteeniaan suoraan silmiin ja vastasi hitaasti:
"Minä kiipeän pojan avuksi, jotta hän pääsee alas."
"Laskeutukaa tikapuilta alas ja heti paikalla — kuuletteko? Alas!"
Johnson epäröi, mutta totunnainen kuuliaisuus sai vallan hänessä. Hän laskeutui vastahakoisesti alas ja palasi keulapuolelle.
Puoli kuuden aikaan menin kattamaan pöytää kajuuttaan, mutta minä tuskin tiesin mitä tein, sillä silmissäni ja aivoissani kummitteli koko ajan kalmankalpean ja vapisevan pojan kuva; hän muistutti naurettavasti täitä kompuroidessaan pitkin heiluvaa kahvelia. Kun minun kuudelta tuli tarjota illallista ja astuin kannen poikki hakeakseni ruokaa keittiöstä, näin Harrisonin yhä entisessä asennossaan. Keskustelu pöydässä liikkui aivan muissa asioissa. Ei kukaan näyttänyt välittävän nuorukaisesta, joka aivan turhan päiten oli hengenvaarassa. Mutta kun hiukan myöhemmin menin uudestaan keittiöön, näin ilokseni, että Harrison astui vaivalloisesti ja horjuen köysitikapuiden luota kansiluukkua kohti. Hän oli siis vihdoinkin uskaltanut tulla alas.
Ennenkuin lopetan kertomukseni tästä tapahtumasta, tahdon myös kertoa osan siitä keskustelusta, joka minulla oli Susi-Larsenin kanssa alhaalla kajuutassa, pestessäni astioita illallisenjälkeen.
"Te olette näyttänyt kovin surkealta tänään iltapuolella", aloitti hän. "Mistä se johtuu?"
Huomasin kyllä, että hän tiesi, mikä oli tehnyt minut melkein yhtä sairaaksi kuin Harrisoninkin, ja että hän tahtoi vain tietää mitä minä ajattelin, ja siksi vastasin: "Se johtuu vain siitä, että Harrisonia on raa'asti kohdeltu."
Hän naurahti. "Se on vain meritautia, vai mitä? Toisilla on siihen taipumusta, toisilla ei."