Sitten tapahtui jotakin, ja aivan tavattoman nopeasti. Sumu näytti hajaantuvan ikäänkuin salama olisi iskenyt nuolensa sen keskelle, ja laivan keula tuli esiin heittäen sumupyörteitä kummallekin puolelleen, aivan kuin leviatan, joka viskelee kärsällään meriruohoa. Minä näin perämieskojun sekä valkeapartaisen miehen, joka nojautui kyynärpäittensä varassa siitä ulos. Hän oli pukeutunut siniseen univormuun, ja muistan erityisesti huomanneeni, että hän näytti hienolta ja levolliselta. Hänen tyyneytensä teki minuun tuona hirveänä hetkenä aivan kauhistuttavan vaikutuksen. Hän alistui kohtaloonsa, kulki käsi kädessä sen kanssa ja laski vain kylmäverisesti, milloin isku hänet yllättäisi. Nojautuessaan eteenpäin hän tarkasteli meitä levollisesti ja tutkivasti, ikäänkuin olisi tahtonut aivan hiuskarvalleen määrätä yhteentörmäyspisteen, eikä näyttänyt vähintäkään välittävän meidän luotsistamme, joka kiukusta kalpeana huudahti: "No, onpas tämä nyt kaunista!"
Muistellessani tätä hetkeä täytyy minun tunnustaa, että tämä huomautus oli siksi selvä, ettei se kaivannut mitään vastausta.
"Tarttukaa johonkin ja pitäkää lujasti kiinni", sanoi punakka mies minulle. Häntä ei haluttanut enää lörpötellä, ja luonnoton levollisuus näytti tarttuneen häneenkin. "Kuunnelkaa, mitä naiset huutavat", sanoi hän äkäisesti — melkein katkerasti, ikäänkuin hän jo ennenkin olisi kokenut jotakin saman tapaista.
Laivat törmäsivät yhteen, ennenkuin ennätin seurata hänen neuvoaan. Toinen alus oli varmaan iskenyt jokseenkin keskelle meidän laivaamme, sillä en voinut nähdä yhtään mitään, vieras alus oli kokonaan kadonnut näkyvistäni. Martinez kallistui pahasti, ja murtuvat lankut ratisivat ja ryskyivät hirveästi. Minä kaaduin pitkäkseni märälle kannelle, ja ennenkuin pääsin pystyyn, kuulin naisten huutavan. Aivan varmaan nuo kauheat äänet, jotka saivat veren suonissani jähmettymään, herättivät minussa silmittömän kauhun. Minun mieleeni muistui, että salongissa oli pelastusvöitä, mutta ovella hyökkäsi vastaani joukko miehiä ja naisia, jotka työnsivät minut syrjään. En muista enää, mitä seuraavina silmänräpäyksinä tapahtui, mutta sen vain tiedän, että hetken kuluttua vedin alas korkeilta hyllyiltä pelastusvöitä, ja että punakka mies sitoi niitä kiihottuneiden naisten vyötäisille. Tämä muisto on painunut yhtä selvästi mieleeni kuin jokin näkemäni taulu. Se oli elävä taulu, voin nähdä sen milloin tahansa edessäni — salongin seinässä ammotti reikä, jonka reunat olivat pirstaleina ja josta tunkeutui harmaata sumua sisään; tyhjillä, pehmeillä istuimilla näkyi äkillisen paon jälkiä: matkasälyä, käsilaukkuja, päivänvarjoja ja päällysvaatteita; vieressäni seisoi samainen kookas herra, joka oli lukenut kirjoitelmaani, kiedottuna korkkivöihin ja jäykistekankaaseen, aikakauskirja yhä kädessä, ja kysyi yhä uudestaan yksitoikkoisella äänellään tokko luulin vaaran uhkaavan meitä; punakka mies astuskeli rohkeasti puujalkojensa varassa auttaen kaikkien lähellä olevien ylle pelastusvöitä; ja keskellä sekasortoa kajahti naisten mieletön huuto.
Tuo naisten huuto koski kaikkein kipeimmin hermoihini. Varmaan se koski myös punakan miehen hermoihin, sillä silmissäni näkyi toinenkin kuva, jota en saa koskaan mielestäni haihtumaan. Kookas herrasmies pistää aikakauskirjansa päällystakkinsa taskuun ja katselee uteliaasti ympärilleen. Joukko naisia, kasvot vääntyneinä, kalmankalpeina, suut selkosen selällään, huutavat niin tuskallisesti kuin kadotukseen tuomitut sielut; ja punakka mies, joka seisoo nyt kasvot aivan tummanpunaisina vihasta, kädet koholla pään päällä, ikäänkuin hän tahtoisi iskeä kuin salama ympärilleen huutaa: "Hiljaa! Hiljaa!"
Muistan, että tämä näky sai minut äkkiä purskahtamaan nauruun, ja seuraavassa hetkessä huomasin, että minäkin olin joutua aivan pois suunniltani. Sillä nuo naiset olivat samanlaisia kuin minä itsekin, he muistuttivat äitiäni ja sisariani, he vapisivat kuolemanpelosta eivätkä tahtoneet kuolla. Muistan senkin, että he huusivat aivan kuin siat olisivat vinkuneet teurastajan käsissä, ja tämä tavaton yhtäläisyys kauhistutti minua. Nuo naiset, joiden sydämessä liikkui jaloja ja helliä tunteita, huusivat nyt täyttä kurkkua. He tahtoivat elää, mutta he olivat yhtä avuttomia kuin rotat satimessa ja kirkuivat voimiensa takaa.
Tuo kauhu ajoi minut ylös kannelle. Olin aivan sairas, minua kuvotti ja kävin istumaan penkille. Tunsin epäselvästi, että huutavia miehiä kiiruhti kannella edestakaisin koettaen irroittaa veneitä. Kaikki kävi juuri samalla tavalla kuin kirjoissa kerrotaan tällaisista kohtauksista. Köydet takertuivat kiinni. Ei mikään tehnyt tehtäväänsä. Vene laskettiin veteen, naiset ja lapset hyökkäsivät siihen, vesi kohosi laitojen vii ja vene kaatui kumoon. Toista venettä yritettiin irroittaa, mutta se jäi toisesta päästään riippumaan kiinni ja jätettiin sellaisena siihen. Ei jälkeäkään näkynyt vieraasta aluksesta, joka oli saanut onnettomuuden aikaan, mutta kuulin joidenkuiden sanovan, että se varmaan lähettäisi veneitä meidän avuksemme.
Astuin alakannelle. Martinez, vajosi nopeasti, vesi oli jo aivan lähellä. Joukko matkustajia hyppäsi mereen. Toiset, jotka olivat jo vedessä, huusivat ja pyrkivät takaisin laivaan. Ei kukaan välittänyt heistä. Samassa huudettiin, että laiva heti uppoaa. Kauhu, jonka tuo tieto sai aikaan, valtasi minutkin, ja äkkiä olin joutunut laidan yli veteen keskelle lainehtivaa ihmismerta. Kuinka oikeastaan jouduin sinne, sitä en tiedä, sen nyt vain tiesin, miksi nuo ihmiset heti pyrkivät takaisin laivaan. Vesi oli kylmää — niin kylmää, että se aivan kirveli. Pudotessani veteen tunsin äkillistä ja viiltävää kipua, ikäänkuin tuli olisi minut polttanut. Se viilsi aivan ytimiä myöten. Tuntui siltä, kuin olisi joutunut suoraan kuoleman kitaan. Minä läähätin tuskasta ja hengitin syvään, ennenkuin pelastusvyö nosti minut jälleen veden pintaan. Tunsin väkevää suolan makua suussani ja olin vähällä tukehtua siihen kitkerään nesteeseen, joka tunkeutui kurkkuun ja keuhkoihin.
Kylmyys oli kuitenkin kaikkein pahinta. Tunsin selvästi, etten kestäisi sitä kuin muutamia minuutteja. Ympärilläni ihmiset ponnistelivat ja polskuttivat vedessä. Kuulin heidän huutavan toisilleen. Kuulin myöskin airojen loisketta. Hetken kuluttua ihmettelin, että olin vielä hengissä. Alaraajoistani oli tunto kokonaan kadonnut, ja jäytävä kylmyys hiipi vähitellen sydämeeni. Pienet laineet, joiden harjat sähättivät pahanilkisesti, huuhtelivat alituisesti ylitseni ja tunkeutuivat suuhuni, niin että sain kuvotuskohtauksen toisensa jälkeen.
Kaikki äänet muuttuivat vähitellen epäselviksi, vihdoin kuulin vain hirveän tuskanhuudon jonkin matkan päästäjä tiesin, että Martinez oli nyt uponnut. Sen jälkeen — kuinka paljon myöhemmin, sitä en yhtään voi laskea — toinnuin jälleen ja hätkähdin pelosta. Olin aivan yksin. En kuullut huutoja, en ainoatakaan ihmisääntä — laineet vain loiskivat, ja niiden ääni kuulosti kammottavan ontolta ja kumealta sumussa. Kauhu keskellä suurta ihmisjoukkoa, jossa kaikilla on melkein samat pyyteet, ei ole niin hirvittävä kuin jos se valtaa mielen yksinäisyydessä — ja sellainen kauhu yllätti nyt minut. Minne aallot ajoivat minua? Punakka mies oli sanonut, että virta kulki Golden Gatesta. Ehkäpä se kuljetti minut valtameren selälle? Entä pelastusvyö, joka kannatti minua? Eikö se milloin tahansa voinut mennä rikki? Olin kuullut sanottavan, että niitä tehtiin paperistakin ja ontoista ruovoista, ja että ne hyvin pian vettyivät ja kadottivat kantovoimansa. Minä en voinut uida. Olin aivan yksin ja ajelehdin — siltä ainakin tuntui, keskellä harmaata alkuajan avaruutta. Minun täytyy myöntää, että jouduin aivan mielettömyyden valtaan, että huusin yhtä hurjasti kuin nuo naisetkin olivat huutaneet ja loiskutin vettä jäykistyneillä käsilläni.