* * * * *
Kuinka kauan tätä kesti, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä vaivuin horrokseen, josta en muista sen enempää kuin jostakin levottomasta ja tuskallisesta unesta. Kun toinnuin jälleen, tuntui minusta kuin vuosisatoja olisi kulunut, ja näin aivan pääni yläpuolella, keskellä sumua laivan keulan sekä kolme kolmikulmaista purjetta, jotka pullottivat tuulessa. Laivan kaulan halkaistessa laineita porisi ja kuohui vesi aivan kauheasti, ja minä kelluin aivan keskellä väylää. Koetin huutaa, mutta olin liian väsynyt. Keula kynti edelleen, se kulki aivan vieritseni ja viskasi vesiryöpyn pääni yli. Sitten laivan musta kylki hipaisi niin läheltä ohitseni, että olisin voinut sitä käsin kajota. Koetinkin sitä tehdä, sillä mielettömyydessäni ajattelin voivani tarttua kynsin kiinni puuhun, mutta käsivarteni olivat raskaat, enkä voinut niitä liikuttaa. Vielä kerran yritin huutaa, mutta ääntä ei päässyt huuliltani.
Laivan perä kulki ohitseni ja painui samassa kahden aallon lomaan; vilahdukselta näin miehen, joka seisoi peräsimessä ja vielä toisenkin, joka näytti vain polttavan tupakkaa. Näin savun tunkeutuvan hänen huuliensa yli, kun hän hitaasti käänsi päätään ja katseli merelle siihen suuntaan, missä minä olin. Hän katsoi vain aivan välinpitämättömästi eteensä, ilman minkäänlaista tarkoitusta, niinkuin ihmiset usein aivan sattumalta katsovat, kun heillä ei ole mitään erityistä tekemistä, mutta toimivat vain siksi, että he elävät ja että heidän täytyy tehdä jotakin.
Tuosta katseesta riippui nyt koko elämäni ja kuolemani. Näin sumun nielevän laivan; näin perämiehen selän ja toisen miehen kääntyvän hitaasti tuijottaessaan ulapalle ja sattumalta luodessaan katseensa minuun. Hänen kasvojensa ilme oli miettivä, ja minä pelkäsin, ettei hän huomaisi minua, vaikka hänen katseensa osuisikin minuun. Mutta hänen silmänsä keksivät minut ja hän katsoi suoraan minuun — näki minut, sillä hän juoksi peräsimen luo, työnsi toisen miehen syrjään, ja kiersi peräsintä kerran toisensa jälkeen, tarttuen toisella kädellään toisen yli ja antaen samalla jonkinmoisia käskyjä. Laiva näytti kulkevan edelleen entistä suuntaansa ja katosi melkein samassa silmänräpäyksessä sumuun.
Olin vähällä taas mennä tainnoksiin ja ponnistin kaikki voimani voittaakseni tuon tukahduttavan tyhjyyden ja pimeyden, joka painosti minua. Hetken kuluttua kuulin airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, kuulin myöskin miehen äänen, joka huusi. Kun mies tuli aivan lähelle, kuulin hänen huudahtavan harmissaan: "Miksikä hemmetissä ette vastaa?" Tiesin, että hän tarkoitti minua, mutta samassa pimeys ja tyhjyys sai minut valtoihinsa.
Toinen luku
Minusta tuntui, kuin olisin leijaillut kiertorataa myöten avaruudessa. Säkenöiviä valotäpliä tanssi ympärilläni ja kiiti ohitseni. Kiertäessäni aurinkojen ympäri vilisi kaikkialla tähtiä ja komeettoja. Niin pian kuin olin päässyt ratani päähän ja aioin kääntyä takaisin päinvastaiseen suuntaan, kajahti ukkosen voimalla suunnattoman gong-gongin ääni. Määräämättömän ajan kuluessa, jolloin keinuin levollisesti soljuvien vuosisatojen aallokossa, nautin lennostani ja ihmettelin sitä.
Mutta unelmani muuttui, sillä muuksi kuin uneksi en voinut sitä ymmärtää. Minä kiidin yhä nopeammin ja nopeammin. Minä pyörin ympäri huimaavaa vauhtia. Tuskin saatoin hengittää, niin nopeasti liidin avaruuden halki. Gong-gongin ukkosääni yhä yltyi ja paisui. Minä odotin sitä yhä kiihtyvällä tuskalla. Samassa minusta tuntui, kuin olisin laahautunut karkealla hiekalla, joka valkeana ja kuivana loisti auringossa. Se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa ja kipua. Ihoni oli kuin tulessa. Gong-gong jyrisi ja rämisi. Säkenöivät valopilkut suhahtivat ohitseni loppumattomana virtana, ikäänkuin koko tähtitaivas olisi kiitänyt avaruuden halki. Minä läähätin, vedin raskaasti henkeä ja avasin silmäni. Kaksi miestä oli polvillaan edessäni ja puuhasi kanssani. Tuo huojuva liike syntyi sen johdosta, että laiva lakkaamatta kohosi ja laskeutui kulkiessaan eteenpäin. Peloittava gong-gong oli paistinpannu, joka riippui seinällä ja paukkui ja helisi joka kerta, kun laiva heilahti. Karhea, polttava hiekka oli miehen karheat kädet, jotka hieroivat paljasta rintaani. Minä vääntelin tuskasta hänen hieroessaan minua ja kohotin hiukan päätäni. Rintani oli punainen ja haavoja täynnä, ja pieniä veripisaroita puhkesi esiin hankautuneen ja tulehtuneen ihon alta.
"Jo riittää, Yonson", sanoi toinen miehistä. "Ettekö näe, että olette melkein nylkenyt nahan häneltä?"
Mies, jota sanottiin Yonsoniksi, — hän näytti kömpelöltä skandinaavilta — lakkasi hieromasta ja nousi hämillään pystyyn. Toinen, joka oli puhutellut häntä, oli varmaan lontoolainen, hänen hienot piirteensä ja pehmeät, melkein naiselliset kasvonsa todistivat, että hän rintalapsena oli kuullut St. Mary le Bow'n kirkon kellon äänen. Ryppyinen, ohut lakki ja likainen, karhea säkkikangas hänen vyötäisillään olivat omansa todistamaan että hän oli kokki siinä varsin likaisessa keittiössä, jossa minä makasin.