"Ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu", jatkoi Louis, kun pyysin häntä tarkemmin selittämään sanojansa. "Hän on yhtä vaihtelevainen kuin tuuli ja aallot. Ei voi koskaan tietää, mikä hänen päähänsä pistää. Juuri kun luulette tuntevanne hänet niin perin pohjin, että voitte hyvin tulla toimeen hänen kanssaan, hän tekee äkkikäänteen, nousee teitä vastaan ja repii rikki kaikki teidän hyvänilman purjeenne."
En siis hämmästynyt kovinkaan suuresti, kun Louisin ennustama vihuri kohtasi minua. Olimme keskustelleet kiivaasti yhdessä — elämästä tietystikin — ja minä olin siksi rohkea, että ahdistin Susi-Larsenia itseään ja hänen elämäänsä. Minä suoraan sanoen tein oikean leikkauksen, tutkin hänen sieluaan yhtä rohkeasti ja perinpohjaisesti, kuin hän tavallisesti tutki toisia. Minulla on ehkä joskus tapana puhua hiukan loukkaavasti, sillä minä heittäydyin nyt aivan vapaaksi ja iskin ja pistelin, kunnes Susi-Larsen aivan puhisi vihasta. Hänen tummanruskeat, ahavoituneet kasvonsa mustuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Hänessä ei ollut enää vähintäkään levon eikä järjen jälkeä — hän raivosi vain kuin mieletön. Minä sain nyt nähdä suden hänessä, äärimmäisyyteen asti ärtyneen suden.
Hän hyökkäsi kimppuuni melkein ulvoen ja tarttui käsivarteeni. Minä olin terästänyt itseäni siihen määrään, että uhkarohkeasti ojensin käteni häntä vastaan, vaikka sisällisesti vapisinkin, mutta Susi-Larsenin tavaton voima oli minulle kuitenkin liikaa. Toisella kädellä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja rutisti sitä, jotta minun täytyi huutaa kivusta. Jalat horjahtivat allani, en suorastaan voinut kivulta pysyä pystyssä. Lihakseni eivät tehneet enää tehtäväänsä. Tuska oli siksi suuri. Käsivarteni oli musertua aivan murskaksi.
Hän näytti jälleen tointuvan, sillä hänen silmissään välkähti ja naurahtaen hän päästi käsivarteni irti, vaikka hänen naurunsa kuulostikin melkein mörinältä. Minä kaaduin maahan ja voimani olivat aivan lopussa. Hän kävi istumaan, sytytti sikarin ja väijyi minua aivan kuin kissa hiirtä. Kun minä vääntelin itseäni, niin huomasin hänen katselevan minua yhtä suurella uteliaisuudella, kuin olin ennen nähnyt hänen tarkkaavan muita. Hänen katseensa ilmaisi hämmästystä ja ihmettelyä, se oli niin tutkiva, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää mistä oikeastaan oli kysymys.
Vihdoin minä kömmin pystyyn ja nousin kajuutanportaita ylös. Kaunis ilma oli nyt loppunut, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin palata keittiöön. Vasen käsivarteni oli aivan halvaantunut, ja kesti useita päiviä, ennenkuin saatoin sitä taas käyttää — vasta viikkojen kuluttua jäykkyys ja kivut siitä kokonaan katosivat. Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään muuta kuin puristanut kättäni. Hän ei ollut sitä vääntänyt eikä rytyyttänyt. Hän oli vain tarttunut siihen lujasti kiinni ja puristanut sitä. Vasta seuraavana päivänä käsitin täydellisesti, mitä hän olisi voinut tehdä minulle, kun hän pisti päänsä keittiöön ja ikäänkuin hieroen ystävyyttä kysyi minulta, mitenkä käsivarteni laita oli.
"Olisi sen voinut käydä pahemminkin", sanoi hän hymyillen.
Minä kuorin parasta aikaa perunoita. Hän otti perunan vadista. Se oli iso, luja ja kuorimaton. Hän litisti sitä kädessään — ja peruna puristautui soseena hänen sormiensa lomitse. Hän viskasi jätteet takaisin vatiin ja meni tiehensä — ja minä ymmärsin nyt täydellisesti, mitenkä minunkin olisi käynyt, jos hän koko voimallaan olisi käynyt minuun käsiksi.
Mutta nuo kolme rauhallista päivää olivat sittenkin tehneet minulle hyvää, sillä sinä aikana oli polveni saanut levätä. Se oli nyt paljon parempi, pöhötys oli vähentynyt, ja polvilumpio näytti asettuneen paikoilleen. Mutta nuo kolme rauhallista päivää tuottivat minulle myös sen ikävyyden, jota edeltäpäin jo olin aavistanut. Thomas Mugridge näytti aikovan kostaa minulle näiden päivien rauhan. Hän kohteli minua hyvin ilkeästi, kiroili alituisesti ja sälytti minun hartioilleni osan omia töitänsäkin. Uskalsipa hän uhata minua nyrkilläkin, mutta minäkin olin jo muuttumaisillani pedoksi ja sähätin hänelle niin julmasti vasten kasvoja, että hän peloissaan väistyi syrjään. Enpä voi väittää, että tuo muisto itsestäni — Humphrey van Waydenistä — olisi ollut kovin miellyttävä, minun seisoessani haisevassa keittiössä, kumartuneena työni yli, kasvot kääntyneinä kokkiin, joka oli aikeissa lyödä minua, huulien värähdellessä kuin murahtavan koiran ja silmien säihkyessä pelkoa ja avuttomuutta sekä sitä rohkeutta, joka johtuu pelosta ja avuttomuudesta. Tuo kuva ei miellytä minua. Se muistuttaa liian selvästi satimeen joutunutta rottaa. En mielelläni edes sitä ajattelekaan — mutta se teki kai sittenkin kokkiin hyvän vaikutuksen, sillä uhkaava isku ei kohdannutkaan minua.
Thomas Mugridge astui askeleen taakse ja tuijotti minuun yhtä uhkaavasti ja ilkeästi kuin minäkin. Me olimme petoja kumpikin, jotka oli suljettu samaan häkkiin ja näyttivät hampaita toisilleen. Mugridge ei uskaltanut lyödä minua siksi, etten edeltäpäin valittanut; ja sentähden hän koetti toisella tavalla peloitella minua. Keittiössä oli yksi ainoa hyvä veitsi. Vuosien kuluessa sen terä oli kulunut ohueksi ja pitkäksi. Se näytti kovin vaaralliselta, ja alussa minä värisin joka kerta, kun minun oli pakko tarttua siihen. Kokki pyysi nyt Johansonilta lainaksi kovasinta ja alkoi hioa veistä. Hän teki sen suurella komeudella ja katseli merkitsevästi minuun. Kaiken päivää hän hioi sitä. Joka hetki, kun hänellä oli hiukankin aikaa, hän istui veitsi ja kovasin kädessä ja hioi sitä tavattoman huolellisesti. Terä tuli teräväksi kuin partaveitsi. Hän koetteli sitä peukaloaan ja kynsiään vasten. Sitten hän ajoi karvoja kädestään, tarkasteli terää hyvin tarkasti ja huomasi — tai oli huomaavinaan siinä aina jonkun epätasaisuuden. Sitten hän tarttui jälleen kovasimeen ja hioi ja hioi niin ahkerasti, että olisin voinut purskahtaa nauruun — niin koomilliselta se näytti.
Mutta olipa asialla vakavakin puolensa, sillä sain kokea, että hän osasi käyttääkin veistänsä — että kaiken hänen pelkurimaisuutensa takana piili pelkurin rohkeuttakin, aivan kuin minulla itsellänikin, mikä saattoi johtaa hänet tekoon, jota koko hänen luontonsa vastusti ja pelkäsi panna toimeen, "Cooky hioo veistään Humpia varten", kuiskailivat miehet, ja toiset alkoivat moittia hänen käytöstään. Mutta sitä hän ei pannut yhtään pahakseen, hän nyökkäsi vain salaperäisesti päätään, ja vihdoin entinen laivapoika George Leachkin laski karkeaa leikkiä asiasta.