"Lopettakaa jo, lopettakaa, Johanson", sanoi Susi-Larsen vihdoin.
Mutta peto perämiehen sielussa oli herännyt, ja Susi-Larsenin täytyi kyynärpäällään työntää hänet kauemmaksi. Tuo töytäys näytti varsin kevyeltä, mutta se heitti Johansonin sittenkin niin äkkiä taakse kuin korkki olisi lentänyt pullosta ja hän iski päänsä seinään kovalla kolinalla. Hän kaatui puoleksi tajuttomana maahan, hengitti syvään ja räpytti silmiään kuin mielenvikainen, mutta hetken kuluttua hän sittenkin nousi pystyyn.
"Avatkaa nyt ovet, Hump", käski Susi-Larsen.
Minä tottelin, ja molemmat pedot nostivat tajuttoman uhrinsa maasta, ikäänkuin siinä olisi ollut vain säkillinen soraa, laahasivat hänet ylös portaita ja kapeasta oviaukosta kannelle. Veri juoksi punaisena virtana hänen nenästään ruorimiehen jaloille. Se oli Louis, Johnsonin venetoveri. Mutta Louis hoiti tehtäväänsä ja tuijotti lakkaamatta kompassikoppiin.
Sen sijaan käyttäytyi George Leach, entinen laivapoika, aivan toisin. Ei mikään tapaus laivalla ollut hämmästyttänyt meitä yhtä suuresti. Ilman minkäänlaista käskyä hän tuli peräkannelle ja laahasi mukanaan Johnsonin kokkaan, missä hän alkoi parhaansa mukaan hoitaa hänen haavojansa. Johnsonia olisi ollut aivan mahdoton tuntea, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat kokonaan muuttuneet, niin pöhöttynyt hän oli ja väriltään vaihtunut tuona varsin lyhyenä hetkenä, joka oli kulunut tapauksen alusta siihen saakka, kunnes hänet laahattiin tajuttomana kannelle.
Entäs George Leach… Melkein samaan aikaan kun minä olin lopettanut siivouksen kajuutassa, oli hän ottanut Johnsonin huostaansa. Olin juuri noussut kannelle hengittääkseni hiukan raitista ilmaa ja lepuuttaakseni kiihottuneita hermojani. Susi-Larsen poltti sikariaan ja tarkasteli patenttilokia, jota Ghost tavallisesti veti perässään, mutta joka nyt jostakin syystä oli nostettu kannelle. Äkkiä kuulin Leachin äänen, se oli sortunut ja raivosta aivan karhea. Käännyin taakseni ja näin hänen seisovan keittiön luona, peräkannen astimella. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiään ilmaan.
"Jumala kirotkoon teidän sielunne helvetin piinaan, Susi-Larsen!" alkoi hän. "Oikeastaan helvettikin on teille liian hyvä, te kurja raukka, murhaaja, sika!"
Minä seisoin ikäänkuin ukkosen iskemänä. Aavistin jo edeltäpäin miten hänen kävisi. Mutta Susi-Larsen ei viitsinytkään karata hänen kimppuunsa. Hän astui hitaasti korokkeen reunalle, nojasi kyynärpäätään keittiön seinää vasten ja katseli miettivänä ja uteliaasti kiihottunutta nuorukaista.
Ja George Leach sätti ja haukkui Susi-Larsenia pahemmin kuin koskaan ennen olen kuullut. Merimiehet kerääntyivät pelästyneinä yhteen ryhmään kansiluukun edustalle kuuntelemaan. Hylkeenampujat ryntäsivät pesästään esille, mutta minä huomasin, että Leachin puhuessa leikki katosi kauaksi heidän kasvoiltaan. Heitäkin peloitti — tosin ei nuorukaisen julmat sanat, vaan hänen ääretön rohkeutensa. Tuntui aivan käsittämättömältä, että joku elävä olento taisi tällä tavalla sanoa Susi-Larsenille totuuden vasten kasvoja. Omasta puolestani minä ihailin pelotonta nuorukaista, ja minä näin miten hänen kuolematon sielunsa sai voiton hänen ruumiistaan ja ruumiillisesta pelostaan aivan kuin entisajan profeetat tuomitessaan vääryyttä.
Ja millainen tuomio se oli! Hän paljasti niin kokonaan Susi-Larsenin sielun, että kaikkien täytyi halveksia sitä. Hän syyti oikean kiroustulvan hänen ylitsensä, hän herjasi häntä tavalla, joka muistutti mieleen katolisen kirkon keskiaikaisia pannaanjulistuksia. Hänen syytöksillään ei ollut mitään rajaa, hetkittäin hänen vihansa oli ylevä, miltei jumalallinen, hetkittäin hän sätti jälleen mitä karkeimmalla ja sopimattomimmalla tavalla.