"Katsokaa häntä, Hump", sanoi Susi-Larsen minulle, "katsokaa tätä elävää ainemöhkälettä, joka liikkuu ja hengittää ja nousee vastarintaan ja on aivan vakuutettu siitä, että hänessä on jotakin hyvää — häneen on tarttunut muutamia inhimillisiä kuvitteluja, niinkuin rehellisyyttä ja kunniantuntoa, ja hän tahtoo elää niiden mukaan, kaikista persoonallisista ikävyyksistä huolimatta. Mitä te hänestä ajattelette, Hump? Mitä te ajattelette hänestä?"
"Minä ajattelen, että hän on parempi ihminen kuin te", vastasin minä, sillä äkkiä teki mieleni saada edes osa siitä vihasta, joka uhkasi Johnsonia. "Hänen inhimilliset kuvittelunsa, joksi te niitä nimitätte, todistavat jaloutta ja miehuullisuutta. Teillä ei ole sellaisia kuvitteluja, teillä ei ole unelmia eikä ihanteita. Siinä suhteessa te olette aivan köyhä."
Hän nyökkäsi mielissään päätään. "Aivan oikein, Hump, aivan oikein. Minulla ei ole jaloja eikä miehuullisia kuvitteluja. Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona, sanon minä samoin kuin Salomokin. Minun ainoa periaatteeni on oman edun valvominen, ja se antaa minulle voimaa elämiseen. Tuossa käyteaineen möhkäleessä, jota te nimitätte 'Johnsoniksi', ei ole enemmän jaloutta kuin missä aineessa tahansa, niin pian kuin hän ei enää ole käyteainetta, vaan ainoastaan tuhkaa ja tomua, mutta minä sen sijaan olen yhä edelleen elossa ja voin mieleni mukaan raivota. Tiedättekö mitä aion tehdä?"
Minä pudistin päätäni.
"Minä aion käyttää hyväkseni raivoamisoikeuttani ja minä näytän teille miten jalouden sitten käy. Katsokaa nyt!"
Hän istui kolmen yardin päässä Johnsonista. Yhdeksän jalan päässä! Hän hyökkäsi tuoliltaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousematta edes pystyyn. Hän hyökkäsi paikaltaan aivan siinä asennossa kuin hän oli istunut — heittäytyi kumarassa eteenpäin ikäänkuin villi eläin, kuin tiikeri — ja kuin tiikeri hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun. Turhaan Johnson koetti väistää tätä raivoavaa laviinia. Hän varjeli vatsaansa toisella käsivarrellaan, toisella hän peitti kasvonsa. Mutta Susi-Larsenin nyrkki osui näiden molempien väliin, suoraan rintaan, ja sen isku oli murskaava. Johnson ei saanut hengitetyksi, hän haukkoi vain ilmaa voimatta vetää sitä syvemmältä pitkään aikaan. Vihdoin hän puhkui ikäänkuin hän äkisti olisi heilahduttanut kirvestä ilmassa. Hän oli vähällä kaatua selälleen ja horjahteli edestakaisin koettaessaan pysyä tasapainossa.
Minun on aivan mahdoton lähemmin kuvata tätä hirveään kohtausta. Se oli aivan liian tärisyttävä. Voin pahoin vain ajatellessanikin sitä. Johnson piti rohkeasti puoliaan, mutta hänen voimansa eivät riittäneet minnekään Susi-Larsenin rinnalla, ja vielä paljon vähemmän, kun sekä Susi-Larsen että perämies kävivät hänen kimppuunsa. Se oli suorastaan hirveää. En koskaan olisi voinut luulla, että ihminen voi kestää niin paljon ja sittenkin vielä elää ja taistella vastaan. Ja sitä juuri Johnson teki. Tietysti hänellä ei ollut vähintäkään voittamisen toivoa, ja sen hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, mutta hänen miehuutensa vaati häntä sittenkin pitämään puoliansa.
Tuo kohtaus oli minulle aivan liikaa. Tunsin, että voisin vaikka kadottaa järkeni ja hyökkäsin sen vuoksi portaita ylös avatakseni ovet ja päästäkseni kannelle. Mutta silloin Susi-Larsen jätti hetkeksi uhrinsa rauhaan. Yhdellä ainoalla harppauksella hän seisoi vieressäni ja viskasi minut kajuutan perimmäiseen sopukkaan.
"Se on vain yksi elämän ilmiö, Hump", selitti hän. "Jääkää katsomaan sitä! Te voitte tehdä uusia huomioita sielun kuolemattomuudesta. Ja tiedättehän te sitä paitsi, ettemme me tee Johnsonin sielulle mitään pahaa. Me voimme vain tuhota hänen katoavan ruumiinsa."
Aika tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus — ehkäpä tuo hirveä kohtaus ei kestänyt sittenkään enemmän kuin kymmenen minuuttia. Susi-Larsen ja perämies rääkkäsivät kilvan uhri-parkaansa. He löivät häntä nyrkeillänsä, he potkivat häntä raskailla saappaillansa, he viskasivat hänet maahan ja raastoivat hänet jälleen pystyyn heittääkseen hänet uudestaan maahan. Hänen silmänsä olivat pöhötyksissä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, ja verta juoksi hänen korvistaan, nenästään ja suustaan, jotta kajuutta oli kuin teurastuspenkki. Kun hän ei enää jaksanut nousta pystyyn, löivät ja potkivat he häntä pitkänään.