Mutta nämä molemmat kohtaukset olivat vain sen päivän ohjelman alkunumeroita. Iltapuolella riitaantuivat Smoke ja Henderson, laukauksia pamahti äkkiä välikannelta, ja muut neljä hylkeenampujaa hyökkäsivät aika vauhtia kannelle. Paksu savupilvi nousi portaita ylös, ja tämän pilven läpi hyökkäsi Susi-Larsen yhdellä harppauksella. Ylös kuului iskujen ja tappelun kolinaa. Molemmat ampujat olivat haavoittuneet, ja nyt kuritti Susi-Larsen kumpaistakin, siksi etteivät he olleet totelleet hänen käskyjään, vaan olivat tehneet toisensa kelpaamattomiksi pyyntiin. Heidän haavansa olivat varsin pahoja, ja annettuaan miehille selkään Susi-Larsen hoiti heidän haavojaan hyvin alkuperäisellä tavalla ja sitoi ne. Minä autoin häntä hänen tutkiessaan ja puhdistaessaan niitä, ja molemmat miehet kestivät hänen kovakouraista käsittelyänsä saamatta muuta huumausainetta kuin aika pikarillisen whiskyä.
Sitten ensimmäisen iltapäivävartion aikana syntyi levottomuutta kanssissa. Se johtui niistä puheista ja juoruista, jotka olivat olleet syynä Johnsonin rääkkäykseen, ja päättäen siitä melusta, joka alhaalta kuului, sekä merimiesten mustelmista ja haavoista, oli päivänselvää, että toinen puoli miehistöä oli antanut toiselle aika selkäsaunan.
Toinen iltapäivävartio päättyi siten, että tappelu syttyi Johansonin ja Latimerin välillä — tuon laihan pyyntimiehen, joka ulkomuodoltaan oli täysin amerikkalainen. Heidän riitansa syntyi sen johdosta, että Latimer oli valittanut perämiehen pitävän kovaa ääntä nukkuessansa, ja vaikka Johanson saikin selkäänsä, niin hän piti koko välikannen asukkaat yöllä hereillä, nukkuen itse kaikkein sikeintä untaan — sillä unissaan hän useampaan kertaan uudisti heidän tappelunsa.
Mitä minuun tuli, niin painajainen kiusasi minua kaiken yötä. Koko päivä oli ollut kuin hirveintä unta. Toinen raaka kohtaus oli seurannut toistansa; kuohuvat intohimot ja kylmäverinen julmuus oli yllyttänyt miehiä toisiaan vastaan, he olivat yrittäneet vahingoittaa ja runnella toisiansa. Hermoni olivat hirveän kiihottuneet. Tunsin sisällistä väristystä. Kaiken ikäni olin elänyt rauhassa tuntematta ihmisten eläimellisyyttä. Elämäntuntemukseni rajoittui vain elämän henkiseen puoleen. Tosin olin joskus nähnyt raakuuttakin, mutta ainoastaan henkistä raakuutta — olinhan kuullut Charley Furusethin purevia kompasanoja, klubitoverini armottomia epigrammeja ja satunnaisia vaikeastisulavia sukkeluuksia sekä silloin tällöin kouluaikoinani joitakin ilkeitä huomautuksia opettajieni puolelta.
Siinä olikin kaikki. Mutta että ihmiset voivat purkaa vihansa musertamalla toistensa jäseniä ja vuodattamalla heidän vertansa, oli jotakin aivan uutta ja kauhistuttavaa minulle. Huomasin, ettei minua syyttä ollut nimitetty "Sissy" van Weydeniksi, ja minä heittelehdin levottomasti vuoteellani kaiken yötä. Toinen paha uni seurasi toistaan. Minusta tuntui, etten tähän asti ollut tietänyt kerrassaan mitään todellisesta elämästä. Minä nauroin katkerasti itselleni ja arvelin, että Susi-Larsenin vastenmielinen filosofia sittenkin antoi luotettavamman kuvan elämästä kuin omani.
Ja minä pelästyin huomatessani mihin suuntaan ajatukseni kulkivat. Ympäristöni raakuus vaikutti silminnähtävästi vahingollisesti minuun. Se oli vähällä turmella minulta kaiken sen, mikä elämässä oli valoisaa ja parasta. Järkeni sanoi minulle, että se rääkkäys, jonka alaiseksi Thomas Mugridge oli joutunut, oli jotakin pahaa, ja kuitenkaan en voinut mitenkään olla siitä iloitsematta. Vieläpä silloinkin kun tunsin suuren synnin painostavan mieltäni — se oli todellakin synti — naureskelin itsekseni mielettömässä ihastuksessani. Minä en ollut enää Humphrey van Weyden. Minä olin Hump, laivapoika Ghost-kuunarissa. Susi-Larsen oli kapteenini ja muut olivat tovereitani, ja minuunkin oli se leima painanut monta merkkiä, joka oli jättänyt jälkensä kaikkiin.
Kolmastoista luku
Kolmantena päivänä minä hoidin sekä omat että Thomas Mugridgen askareet, ja voin kerskailla suorittaneeni ne hyvin. Tiedän että Susi-Larsen oli tyytyväinen, ja koko miehistö loisti ilosta koko sinä lyhyenä aikana, jolloin minä hoidin keittiötä.
"Ensi kertaa siitä saakka kun tulin laivaan on ruoka siististi valmistettua", sanoi Harrison minulle keittiön ovelta, kantaen sinne kulhoja ja pannuja kanssista päivällisen jälkeen. "Tommyn ruoka maistuu aina rasvalta, härskiltä rasvalta — enkä usko hänen muuttaneen paitaa siitä saakka kun läksimme San Franciscosta."
"Minä tiedän, ettei hän sitä ole tehnyt", vastasin minä.