"Voisinpa lyödä vetoa, että hän nukkuukin samassa paidassa", sanoi
Harrison.
"Sen vedon te voittaisitte", selitin minä. "Hän on koko ajan käyttänyt yhtä ja samaa paitaa, hän ei ole kertaakaan riisunut sitä yltään."
Susi-Larsen ei suonut kokille muuta kuin kolme päivää lepoa parantuakseen vammoistaan. Neljäntenä päivänä hänet laahattiin kopistaan ulos rampana ja haavoittuneena, silmät turvoksissa, niin että hän töin tuskin saattoi nähdä mitään, ja pakotettiin jälleen työhön. Hän puhkui ja itki, mutta Susi-Larsen ei armahtanut.
"Ja pitäkää varanne, ettette tarjoa meille enää mitään sotkua", sanoi hän lopuksi. "Minä en siedä enää rasvaa ja likaa, ja silloin tällöin teillä pitää olla puhdas paitakin, jollette tahdo päästä uimaan. Ymmärrättekö?"
Vaivoin Thomas Mugridge laahautui keittiön lattian poikki, ja kun laiva hiukankin heilahti, hän horjahti ja oli vähällä kaatua kumoon. Saadakseen tukea hän tavoitteli kädellään rautatankoa, joka kulki pitkin lieden reunaa, mutta hän osui syrjään ja koko horjuvan ruumiinsa painolla hänen kätensä iski suoraan hehkuvaan lieteen. Samassa kuului pihisevää ääntä, jota seurasi palaneen lihan käry ja vihlova tuskanhuuto.
"Voi hyvä Jumala, — voi, hyvä Jumala — mitä minä olen tehnyt?" hän valitti vaipuen hiililaatikolle ja heiluttaen vahingoittunutta kättään edestakaisin. "Miksi kaikki tämä on kohdannut minua? Minä tulen aivan sairaaksi, se on varma — ja minä, joka olen koettanut aina elää sovinnossa tekemättä kenellekään pahaa."
Kyyneleet vuotivat pitkin hänen pöhöttyneitä ja sinikyhmyisiä poskiaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen hurja ilme.
"Oi, kuinka minä vihaan häntä! Kuinka minä vihaan häntä!" sanoi hän.
"Ketä?" kysyin minä. Mutta miesparka alkoi jälleen itkeä onnettomuuttaan. Muuten oli helpompi arvata ketä hän vihasi kuin ketä hän ei vihannut. Sillä minulla oli ollut tilaisuus nähdä, että piru riivasi häntä ja yllytti häntä vihaamaan kaikkia. Joskus minusta tuntui, että hän vihasi itseäänkin, niin kummasti ja luonnottamasti elämä oli pidellyt häntä. Sellaisina hetkinä minä säälin häntä syvästi ja häpesin, että koskaan olin iloinnut hänen vastoinkäymisistään ja kärsimyksistään. Elämä on kohdellut häntä kovasti. Se oli tehnyt hänelle aika tepposet muodostaessaan hänet sellaiseksi kuin hän oli, ja se oli kohdellut häntä yhä edelleen samalla tavalla. Mitä edellytyksiä hänellä oli muuttua toiseksi kuin mitä hän oli? Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun sanattomaan kysymykseeni, hän sanoi valittaen:
"Minulla ei koskaan ole ollut hyvä olla — ei koskaan eläissäni! Kuka luulette, lähetti minut kouluun, tai ravitsi nälkäistä vatsaani, tai pyyhki veristä nenääni, kun olin pieni? Kuka teki mitään minulle — kuka? Niin kuka — senpä minä juuri tahtoisin tietää!"