"Älkää surko sitä, Tommy", sanoin minä ja laskin tyynnyttäen käteni hänen olkapäälleen. "Rohkaiskaa mielenne. Kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy. Onhan teillä monta vuotta edessänne, ja te voitte tehdä mitä ikinä haluatte."
"Se oli valhe! Musta valhe!" hän huusi vasten naamaani pudistaen käteni pois. "Se on valhetta, sen te kyllä tiedätte. Minä olen se mikä olen, eikä minusta koskaan tule muuta kuin hylky. Toista on teidän, Hump. Te olette syntynyt herrasmieheksi. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy nälkäisenä itkeä itsensä nukuksiin, vaikka vatsa kurnii ikäänkuin rotta sitä nakertelisi. Minun elämäni ei voi koskaan muuttua hyväksi. Vaikka minusta huomispäivänä tulisi Yhdysvaltojen presidentti, niin se ei sittenkään poistaisi sitä nälkää, jota pienenä poikasena sain kärsiä. Ja miten minun elämäni voisi muuttua hyväksi, senpä tahtoisin tietää? Ei, minä olen syntynyt kärsimään. Minulla on ollut enemmän suruja kuin kymmenellä muulla, se on varma. Sairaalassa olen maannut monet ajat. Sairastin kuumetta Aspinwallissa, Havannassa ja New Orleansissa. Olin vähällä kuolla äkämiin ja minulla oli märkähaavoja kuuden kuukauden aikana Barbadozissa. Unalulussa sain isonrokon, Sanghaissa taitoin molemmat jalkani, Unalaskassa sairastin keuhkokuumetta, San Franciscossa minulta taittui kolme kylkiluuta ja kaikki sisälmykseni menivät sikin sokin. Ja nyt minä olen täällä. Katsokaa minua! Katsokaa minua! Hän potki kylkiluuni jälleen irti selkärangasta. Ennen iltaa syljen verta. Kuinka minun elämäni voi muuttua hyväksi, sen tahtoisin tietää? Kuka siitä pitäisi huolen? Jumalako ehkä? Oi, hän vihaa minua varmaan oikein sydämen pohjasta, koska salli minun syntyä tähän kurjaan maailmaan!"
Hän valitti kovaa kohtaloaan vähintään toista tuntia; sitten hän ryhtyi taas työhönsä ontuen ja puhkien ja hänen silmissään paloi sammumaton viha koko maailmaa kohtaan. Hän oli kuitenkin tehnyt aivan oikean johtopäätöksen itsensä suhteen, sillä hän sai vähän väliä kohtauksia, oksensi verta ja kärsi hirveitä kipuja. Näyttipä todellakin siltä, kuin Jumala, niinkuin hän itse väitti, olisi vihannut häntä liiaksi salliakseen hänen kuolla, sillä hän toipui vähitellen ja tuli vielä entistäänkin ilkeämmäksi.
Kesti useita päiviä, ennenkuin Johnson laahautui jälleen kannelle ja ryhtyi veltosti työhönsä. Hän oli yhä vielä sairas, ja monta kertaa näin hänen vain suurella ponnistuksella kiipeävän latvapurjeeseen tai käpertyvän kivusta kokoon seisoessaan peräsimessä. Mutta vieläkin pahempi oli se seikka, että hän näytti kokonaan murtuneen sielultaan. Hän totteli aivan äänettömästi Susi-Larsenia ja oli matelevan nöyrä Johansonia kohtaan. George Leach käyttäytyi aivan toisin. Hän samoili kannella kuin nuori tiikeri, ja tuijotti rohkeasti vihasta leimuavin silmin Susi-Larseniin ja Johansoniin.
"Kyllä minä vielä kerran löylytän sinutkin, senkin ruotsalainen lättäjalka!" kuulin hänen eräänä iltana sanovan Johansonille kannella.
Perämies kiroili ja noitui pimeässä ja samassa viskautui ase vasten keittiön seinää. Sitten seurasi vielä useampia kirouksia ja pilkallista naurua, ja kun kaikki oli jälleen hiljaista, minä hiivin ulos ja näin, että suunnaton veitsi oli iskenyt tuuman syvyydeltä lujaan puuhun. Hetken kuluttua perämies tuli paikalle etsien asettansa, mutta minä annoin sen seuraavana päivänä salaa Leachille. Hän irvisteli vain, kun annoin veitsen hänelle, mutta tuo irvistys ilmaisi syvempää kiitollisuutta kuin monisanaiset korulauseet, joita minun säätyläiseni käyttävät.
Päinvastoin kuin kaikilla muilla ei minulla tällä hetkellä ollut ainoatakaan vihamiestä laivalla, sillä minä olin hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Hylkeenampujat tosin vain sietivät minua, mutta ei kukaan heistäkään vihannut minua, ja Smoke ja Henderson, nuo molemmat toipilaat, jotka yöt päivät keinuivat riippumatoissaan kannen alla, vakuuttivat minulle, että olin taitavampi kuin mikään sairaanhoitaja, ja että he kyllä pitäisivät minua mielessään, kun matka on päättynyt ja he saisivat palkkansa. Ikäänkuin olisin tarvinnut heidän rahojansa! Mutta minä olin saanut toimeksi hoitaa heidän haavojansa ja täytin tehtäväni parhaan ymmärrykseni mukaan.
Susi-Larsen sai uuden ankaran päänsärkykohtauksen, jota kesti kaksi vuorokautta. Hänellä oli varmaan hyvin kovia kipuja, sillä hän kutsui minut luokseen ja seurasi määräyksiäni kuin lapsi. Mutta eivät mitkään keinot näyttäneet helpottavan hänen tuskiaan. Minun neuvostani hän jätti kuitenkin juomisen ja tupakoimisen sikseen. Mutta minusta tuntui todellakin käsittämättömältä, kuinka niin voimakas ihminen kuin hän saattoi potea päänsärkyä.
"Se on Jumalan tahdosta, sanon minä." Louis käsitti asian siltä kannalta. "Se on vain pieni rangaistus kaikista hänen pahoista teoistansa, kyllä hän saa vielä enemmänkin, sillä muuten…"
"Mitä — muuten?" kysyin minä.