"Minä, herra", vastasi Holvoak — yksi pitkämatkaisista merimiehistä — ja hänen äänensä vapisi hiukan. "Nukahdin juuri äsken, herra. Olen hyvin pahoillani, herra. Se ei tapahdu enää vastedes."
"Oletteko kuullut tai nähnyt mitään kannella?"
"En, herra — minä…"
Mutta Susi-Larsen oli jo kääntynyt vihaisesti tuhahtaen pois ja tähystäjä hieroi ihmeissään silmiään, kun hän pääsi näin vähällä pälkähästä.
"Hiljaa!" kuiskasi Susi-Larsen varoittavasti ja kumartui melkein kaksinkerroin voidakseen laskeutua kansiluukusta alas.
Minä seurasin häntä sykkivin sydämin. Mitähän nyt tapahtuisi? Minulla oli siitä yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, mitä varhemmin oli tapahtunut. Joka tapauksessa oli verta vuodatettu, eikä Susi-Larsen aivan huvikseen ollut hypännyt mereen iso haava otsassaan. Sitä paitsi Johanson oli kadonnut.
Ensi kertaa menin alas kanssiin enkä hevin unohda sitä vaikutusta, jonka tämä paikka teki minuun laskeuduttuani alas tikapuita. Aivan laivan kokassa oli kolmikulmainen suoja, ja pitkin sen sivuja kulki kahdessa rivissä päällekkäin kaksitoista makuukoppia. Huone oli aivan pieni, ja kuitenkin täytyi kahdentoista miehen siinä asua, syödä, nukkua ja suorittaa kaikki tarpeensa. Makuuhuoneeni kotona ei ollut suuri, mutta siihen olisi mahtunut vaikka kaksitoista tällaista kanssia, — niin, vaikkapa kaksikymmentäkin, jos huoneen korkeuskin otettiin lukuun.
Ilma oli hapanta ja ummehtunutta, ja hämärän kattolampun heiluvassa valossa näin, että seinät olivat täynnä saappaita, öljyvaatteita ja kaikenlaisia sekä puhtaita että likaisia vaatekappaleita, jotka laivan heiluessa kieppuivat edestakaisin ja rapisivat aivan kuin puiden oksat kattoa tai seinää vasten. Silloin tällöin löi saapas kovalla kolinalla seinään, ja vaikka yö olikin tyyni, niin kuului sittenkin lankkujen ja nuorien pauketta sekä kaukaista kuminaa lattian alta.
Nukkujat eivät tietäneet siitä yhtään mitään. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan — molemmat vahdit olivat alhaalla — ja heidän kuuma ja haiseva hengityksensä teki ilman raskaaksi. Korvissani surisivat lakkaamatta heidän kuorsauksensa, huokauksensa ja valituksensa, eläimellisen ihmisen unen selvät merkit. Nukkuivatko he todellakin? Kaikkiko? Olivatko he nukkuneet jo kauan? Siitä varmaan Susi-Larsen tahtoi ottaa selkoa — hän tahtoi tietää, oliko joku joukossa vain nukkuvinansa vai vast'ikään vaipunut uneen. Ja päästäkseen siitä selville hän käytti tapaa, joka muistutti mieleeni erästä Boccaccion tarinaa.
Hän otti lampun alas tehneestä ja ojensi sen minulle. Ja sitten hän aloitti perimmäisistä kopeista. Ylemmässä makasi eräs kanakki, kelpo merimies, jota toverit nimittivät nimellä Ufti-Ufti. Hän makasi selällään ja hengitti niin hiljaa ja levollisesti kuin nainen. Toinen käsivarsi lepäsi pään alla, toinen peitteellä. Susi-Larsen tarttui hänen ranteeseensa kiinni ja koetti peukalollaan ja etusormellaan hänen valtimoansa. Hänen laskiessaan valtimon lyöntejä mies heräsi. Ja hän heräsi yhtä hiljaa kuin hän nukkuikin. Ruumis ei liikahtanut vähääkään; vain silmät avautuivat. Silmäluomet kohosivat äkkiä, ja hän tuijotti meihin suurin mustin silmin räpäyttämättä niitä kertaakaan. Susi-Larsen painoi sormen suulleen merkiksi, että hän olisi ääneti ja silmät painuivat jälleen kiinni.