Pyyntimiesten laita oli aivan toisin. He olivat johonkin määrin perehtyneet merenkulkuun ja pitivät minun perämiestointani vain pilana. Omasta mielestäni tuntui myös varsin lystikkäältä, että minä, joka olin oikea "maakrapu", olin pakotettu hoitamaan perämiehen tointa, mutta toista oli sittenkin joutua toisten pilan esineeksi. En valittanut koskaan, mutta Susi-Larsen tahtoi, että minulle osoitettaisiin sitä juhlallista kohteliaisuutta, jota laivaetiketti vaati — vieläpä paljon enemmän kuin mitä koskaan oli tullut Johanson-paran osaksi — ja monien kuritusten, uhkausten ja napisemisien jälkeen hän vasta sai pyyntimiehet tottelemaan. Kaikki laivalla nimittivät minua nyt "mr van Weydeniksi", ja vain yksityisesti Susi-Larsen itse sanoi minua "Humpiksi".
Se oli varsin lystikästä. Tuuli oli ehkä hiukan yltynyt meidän istuessamme päivällispöydässä, ja kun minä nousin pöydästä, sanoi Susi-Larsen: "Mr van Heyden, olkaa hyvä ja kääntäkää ruori alahankaan!" Minä nousin kannelle, viittasin Louisin luokseni ja sain häneltä tietää mitä minun tuli tehdä. Parin minuutin kuluttua, sulatettuani hänen antamansa neuvot ja päästyäni aivan selville manööveristä, annoin käskyt miehistölle. Muistanpa tuollaisen tapauksen ihan ensi päiviltä kohottuani perämieheksi, jolloin Susi-Larsen tuli kannelle juuri samassa kuin jakelin käskyjä. Hän poltti sikariaan ja katseli levollisesti manööverin suoritusta, ja astui sitten minun luokseni. "Toivotan onnea, Hump — suokaa anteeksi, minä tarkoitan mr van Weyden. Nyt teidän isänne jalat saavat levätä rauhassa haudassaan. Te olette huomannut, että teillä itsellännekin on jalat ja jaksatte myös seisoa niiden varassa. Kun saatte vain vielä hiukan enemmän tietoja ja kokemusta, niin tämän matkan jälkeen voitte kuljettaa mitä rannikkoalusta tahansa."
Tänä aikana — so. Johansonin kuolemasta pyynnin alkuun saakka — vietin mieluisimmat hetkeni Ghost-laivalla. Susi-Larsen oli oikein hienotunteinen, miehistö auttoi minua, enkä ollut enää missään ikävässä suhteessa Thomas Mugridgeenkaan. Minun täytyy tunnustaa, että vähitellen aloin oikein ylpeillä itsestäni. Niin omituinen kuin asemani laivassa olikin — minä, oikea maamyyrä, laivan toisena päällikkönä — hoidin sittenkin työni moitteettomasti, ja tänä lyhyenä aikana opin ylpeilemään itsestäni ja miellyin laivan kiikkumiseen ja heilumiseen, Ghostin kyntäessä troopillista merta luoteeseen sitä pientä saarta kohti, jossa meidän oli määrä täyttää vesisäiliömme.
Mutta onneni ei ollut täydellinen. Se oli vain helpotuksen aika, jonka edellä ja jonka jälkeen kävi hirveitä kärsimyksiä. Mitä miehistöön tuli, niin Ghost oli oikea helvetti. Miehille ei suotu vähintäkään lepoa. Susi-Larsen antoi heidän runsaasti maksaa murhayrityksestä ja rääkkäyksestä — aamusta iltaan, koko vuorokauden umpeensa hän koetti tehdä elämän heille niin sietämättömäksi kuin suinkin.
Hän tiesi vallan hyvin, mikä suuri merkitys kaikilla pikkuseikoilla on elämässä, ja hän antoi heidän suorittaa kaikenlaisia turhia asioita, jotka olivat tehdä heidät hulluiksi. Näinpä kerrankin, miten Susi-Larsen kutsui Harrisonin kojustaan panemaan maalarinharjan paikoilleen ja herätti molemmat uupuneet vahdit, jotta he katsoisivat, että tuo työ tulisi tehdyksi. Olihan se tosin vain pikkuseikka, mutta kun tuollaisia nerokkaita keksintöjä oli aivan loputtomiin, niin voi helposti käsittää, millainen mieliala kanssissa vallitsi.
Tietysti siellä napistiin, ja silloin tällöin tunteet pääsivät myös valloilleen. Iskuja annettiin oikealle ja vasemmalle, ja pari miestä sai alituisesti hoitaa haavoja, joita heidän ihmishahmon saanut petomainen herransa ja isäntänsä jakeli heille. Kapinaa oli aivan mahdoton saada aikaan, sillä välikannella ja kajuutassa oli suuri joukko aseita. Susi-Larsenin viha kohdistui etupäässä Leachiin ja Johnsoniin, ja sydäntäni vihloi Johnsonin silmien surumielinen ilme.
Leach oli aivan toista maata. Hänessä oli koko lailla petoeläimen luontoa. Rajaton viha näytti vallanneen hänet, hänellä ei ollut aikaa surra. Hänen huulensa olivat aina valmiit murahtamaan, ja heti kun hän näki Susi-Larsenin, hän päästi suustaan hirvittävän ja uhkaavan äänen — luullakseni aivan tietämättään. Olen nähnyt hänen seuraavan katseellaan Susi-Larsenia aivan kuin joku eläin vartijaansa, samalla kun hänen kurkustaan kohosi eläimellinen murina, joka värähdellen tunkeutui esiin hänen yhteenpuristettujen huuliensa välistä.
Muistanpa kerran, kun keskellä valoisaa päivää laskin käteni hänen olkapäälleen antaakseni hänelle jonkin käskyn. Hän seisoi selin minuun, ja tuntiessaan käteni kosketuksen hän hypähti murahtaen ilmaan väistääkseen minua. Hypähtäessään hän käänsi päätään — hän oli luullut minua siksi mieheksi, jota hän vihasi.
Sekä hän että Johnson olisivat olleet valmiit ensi tilaisuudessa tappamaan Susi-Larsenin, mutta tuo tilaisuus ei tullut koskaan. Siksi oli Susi-Larsen liian viisas, ja sitä paitsi ei heillä ollut sopivia aseitakaan. Nyrkit eivät yksin riittäneet. Alituisesti olivat Susi-Larsen ja Leach riidassa keskenään, sillä Leach tarttui aina kiinni hampain ja kynsin kuin villikissa, kunnes hän väsyneenä tai tajuttomana makasi kannella. Aina hän oli valmis uudestaan tappelemaan. Pirullisuus hänessä ärsytti Susi-Larsenin pirullisuutta. Ei tarvittu muuta, kuin että he samaan aikaan olivat kannella, jotta he heti hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja kiroillen ja murahtaen iskivät ja löivät toisiaan, ja useamman kerran olen nähnyt Leachin aivan syyttä hyökkäävän Susi-Larsenin päälle. Kerran hän heitti Susi-Larsenia raskaalla puukollaan, ja veitsi lensi tuuman verran hänen kaulansa ohi. Toisen kerran hän viskasi pujotusraudan peräpurjesaalingista. Tuollaista heittoa ei ollut helppo tehdä laivan heiluessa, mutta raudan terävä pää lensi seitsemänkymmenenviiden jalan korkeudesta Susi-Larsenin pään ohi, kun hän nousi kajuutan portaita ylös, ja tunkeutui parin tuuman syvältä lujaan lattialankkuun. Ja taaskin toisen kerran hän oli piiloutunut välikannelle ladattu pyssy kädessä ja aikoi juuri hyökätä aseineen kannelle, kun Kerfoot huomasi hänet ja riisti pyssyn hänen kädestään.
Minä ihmettelin usein, miksei Susi-Larsen tappanut häntä ja siten vapautunut siitä vastuksesta. Mutta hän nauroi vain ja näytti olevan huvitettu koko jutusta. Varmaan heidän suhteensa kiihotti häntä samalla tavalla kuin jotkut ihmiset voivat nauttia verenhimoisten eläinten seurasta.