"Elämä muuttuu jännittäväksi", selitti hän minulle, "kun leikittelee toisen ihmisen hengellä. Ihminen on luonnostaan pelaaja, ja elämä on suurin panos, jonka hän voi uhrata. Mitä suurempi voittamisen mahdollisuus, sitä jännittävämpi peli. Miksi en soisi itselleni sitä huvia, että kiihotan Leachin oikeaan kuumepaloon? Minä teen hänelle siten oikeastaan vain hyvän palveluksen. Huumaus on molemminpuolinen. Hänen elämänsä on kuninkaallinen verrattuna hänen toveriensa oloon, vaikkei hän itse sitä tiedä. Sillä hänellä on jotakin mitä toisilta puuttuu — päämäärä, jonka hän tahtoo saavuttaa, maali, joka nielee koko hänen huomionsa, tuo halu tappaa minut ja toivo saada halunsa täytetyksi. Hän pelaa korkeaa peliä, Hump. En usko, että hän koskaan ennen on elänyt niin kiihkeästi, ja minä kadehdin joskus häntä koko sydämestäni, kun näen hänen raivoavan aivan hulluna intohimonsa vallassa."
"Mutta sehän on pelkuruutta!" huudahdin minä. "Teillähän on kaikki edut puolellanne."
"No, kuka meistä molemmista on suurempi pelkuri — tekö vai minä?" kysyi hän vakavasti. "Jos jotain ikävää tapahtuu, niin te hierotte sovintoa omantuntonne kanssa niin pian kuin asia teitä koskee. Jos te todellakin olisitte suuri ja tosi itseänne kohtaan, niin te pitäisitte yhtä Leachin kanssa. Mutta te pelkäätte, te pelkäätte. Te tahdotte elää. Elämä teissä vaatii elämistä, mistä hinnasta tahansa. Ja siksi te elätte alentavaa elämää, olette uskoton parhaille unelmillenne, teette syntiä surkeita pieniä periaatteitanne vastaan ja — jos helvettiä todellakin on olemassa — te kuljette suoraa päätä sinne. Pyh! Minä olen kaikista rohkein. En tee syntiä, sillä minä tottelen niitä vaatimuksia, joita elämä on minulle itselleni asettanut. Minä olen ainakin rehellinen omaa sieluani kohtaan, mutta sitä te ette ole."
Hänen sanoissaan oli oas, joka pisti. Ehkäpä yleensäkin näyttelin kovin pelkurimaista osaa. Ja mitä enemmän ajattelin tätä asiaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaati minua tekemään sitä mitä hän sanoi — liittymään Leachiin ja Johnsoniin voidaksemme tuhota hänet. Luulenpa, että juuri tässä suhteessa puritaanisten esi-isieni ankara omatunto pääsi voimaan pakottaen minua suorittamaan jotakin suurta, vieläpä hyväksymään murhan. Minä punnitsin mielessäni tätä ajatusta. Olisihan suorastaan hyvä, jos voisi vapauttaa maailman tällaisesta hirviöstä. Ihmiskunta tulisi paremmaksi ja onnellisemmaksi sen kautta, elämä muuttuisi valoisammaksi ja mieluisammaksi.
Minä mietin kauan aikaa tätä asiaa maatessani unettomana kojussani ja annoin tosiasioiden kulkea sisäisen silmäni ohi. Ja minä keskustelin Leachin ja Johnsonin kanssa yövartion aikana, jolloin Susi-Larsen oli alhaalla. Molemmat nämä miehet olivat kadottaneet kaiken toivon — Johnson oli mieleltään aivan masennuksissa, ja Leach taas oli turhanpäiten kuluttanut voimiaan ja oli nyt aivan uupunut. Mutta eräänä yönä hän tarttui minua käteen kiinni ja sanoi:
"Minä luulen, että teidän tarkoituksenne on rehellinen ja hyvä, mr van Weyden. Mutta älkää menkö askelta edemmäksi, olkaa vaiti. Älkää olko mitään huomaavinanne, hoitakaa vain työnne. Me olemme kuolemaan tuomitut, sen tiedän — mutta joka tapauksessa te voitte ehkä tehdä meille suuren palveluksen, kun me joudumme oikein suureen hätään."
Jo seuraavana päivänä, sen kauemmin sitä ei tarvittu odottaa — Wainwright-saari oli silloin jo näkyvissä — avasi Susi-Larsen suunsa ja lausui ennustuksen. Juuri sitä ennen hän oli hyökännyt Johnsonin kimppuun, ja Leach oli ahdistanut häntä, ja hän oli antanut molemmille aika selkäsaunan.
"Kyllä te tiedätte, että kerran minä otan teidät hengiltä, Leach", sanoi hän.
Leach murahti vastaan.
"Ja mitä teihin tulee, Johnson, niin ennenkuin minä olen saanut teistä valmista, olette te jo niin kyllästynyt elämään, että heittäydytte mereen. Saa nähdä, etteköhän te tee sitä…"