Kokassa istui Kerfoot, Ufti-Ufti oli perässä ja Kelly keskituhdolla. Ajautuessamme lähemmäksi kohosi vene aallon harjalle, jota vastoin me suistuimme niin syvälle, että näin kolmen miehen kasvot melkein yläpuolellani laivan reunan tasalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kohosimme ylös ja he vaipuivat syvälle meidän allemme. Ihme ja kumma, jollei Ghost ensi kerralla murskaisi tuota pientä alusta.
Mutta juuri oikeassa hetkessä minä viskasin taljan Uftille, samassa kun Susi-Larsen heitti omansa Kerfootille keulaan. Siinä tuokiossa olivat molemmat taljat kiinnitetyt, ja nuo kolme miestä pitivät varansa ja hyppäsivät yhtaikaa kuunariin. Kun Ghostin parras kohosi vedestä, nostettiin vene varsin mukavasti laivaan, ja ennenkuin se seuraavan kerran kallistui, me olimme asettaneet veneen ylösalaisin turvalliseen paikkaan kannelle. Huomasin että Kerfootin vasemmasta kädestä vuoti verta. Keskisormi oli jollakin tavalla musertunut. Mutta hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla, että se tuotti hänelle kipua, vaan auttoi meitä oikealla kädellään asettaessamme venettä paikoillensa.
"Kliivari toiselle puolelle, Ufti!" komensi Susi-Larsen samassa hetkessä, kun vene oli saatu korjuuseen. "Kelly tulkoon perälle, ja höllittäköön isonpurjeen nuoraa! Te, Kerfoot menette kokkaan ja katsotte, mihin Cooky on joutunut! Ja te, mr van Weyden, kiipeätte taas ylös ja raivaatte pois kaikki roskat, mitä tiellenne sattuu."
Annettuaan nämä käskyt hän harppasi jälleen perälle peräsimen luo aivan kuin tiikeri. Kiivetessäni köysitikapuita ylös Ghost laskeutui hitaasti myötätuuleen. Kun me nyt vaappuilimme laineiden lomassa ja aallot huuhtelivat kantta, ei ollut enää mitään purjeita riistettävissä. Ja kiivettyäni puolitiehen ylös saalinkiin, tuulen painaessa minua koko voimallaan rikiä vasten — joten minun olisi ollut aivan mahdoton pudota — näin, en alapuolellani, vaan melkein suorakulmaisesti ylhäältä, Ghostin kannen — laiva oli kyljellään vedessä ja sen mastot olivat yhdensuuntaiset meren kanssa. En kuitenkaan voinut nähdä sen kantta, vaan ainoastaan sen paikan, missä oletin kannen olevan, sillä se oli hautaantunut vyöryvän veden alle! Keskeltä tätä veden paljoutta kohosivat kahden maston päät, siinä kaikki. Ghost oli tällä hetkellä veden alla. Kun alus sitten vähitellen kohosi ja hirveä sivulta tuleva paino hiukan hellitti, tuli kansi jälleen näkyviin, se nousi kuin hylkeenselkä veden pintaan.
Siten kiidimme hurjasti eteenpäin aavalla merellä, minun riippuessani ylhäällä saalingissa kuin kärpänen ja tähystellessäni toisia veneitä. Puolen tunnin kuluttua näin yhden aluksen, se oli mennyt kumoon ja keinui nyt ylösalaisin laineilla. Jock Horner, paksu Louis ja Johnson pitelivät tuskissaan kiinni kaatuneesta veneestä. Sillä kertaa minä pysyttelin ylhäällä, ja Susi-Larsen sai kuunarin piihin ilman vesiryöppyä. Taljat kiinnitettiin veneeseen ja köydet viskattiin noille kolmelle miehelle, jotka kiipesivät kuin apinat laivaan. Vene musertui kuunaria vasten, kun se saatiin ylös, mutta hylky kierrettiin köydellä kiinni, sillä sen saattoi vielä korjata kuntoon.
Vielä kerran myrsky painoi Ghostin veden alle, ja niin syvälle että hetken aikaa luulin, ettei se koskaan enää voisi siitä noustakaan. Komentosiltakin, joka kuitenkin oli paljon korkeammalla kuin keskiosa laivaa, joutui yhä uudestaan veden valtaan. Sellaisina hetkinä tunsin olevani, aivan yksin Jumalan kanssa ja katselin vain sitä hävitystä, jonka hänen vihansa oli saanut aikaan. Mutta sitten komentosilta kohosi jälleen näkyviin ja samalla Susi-Larsenin leveät hartiat ja kädet, jotka lujasti ohjasivat kuunaria eteenpäin. Hän seisoi siinä kuin jokin jumalolento, halliten myrskyä, singahduttaen päällesyöksyvät vesimassat luotaan ja käyttäen niitä omiin tarkoituksiinsa. Ja mikä ihme! Mikä ihme, että heikot ihmiset saattoivat elää ja hengittää ja tehdä työtä sellaisissakin olosuhteissa ja kuljettaa noin heikkoa puusta ja purjekankaasta kokoonpantua alusta keskellä luonnonvoimien hurjaa raivoa!
Ghost kohosi jälleen syvyydestä, kansi nousi meren helmasta ja alus kiiti eteenpäin ulvovassa myrskyssä. Kello oli nyt puoli kuusi, ja puolta tuntia myöhemmin, kun viimeinenkin päivänvalo väistyi sumuisen ja uhkaavan hämärän tieltä, silmäni keksi kolmannen veneen. Sekin oli kumossa, eikä miehistöstä näkynyt ainoatakaan. Susi-Larsen toisti saman tempun kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt se ei onnistunut, ja me kuljimme veneen ohi neljänkymmenen jalan päästä.
"Se oli numero neljä!" huusi Ufti-Ufti, jonka terävät silmät olivat keksineet veneen numeron sinä lyhyenä hetkenä, jolloin alus oli kohonnut aallon harjalle.
Numero neljä oli Hendersonin vene, ja yhdessä hänen kanssaan olivat siis Hovoak ja Williams — yksi pitkämatkaisista merimiehistä — saaneet surmansa. Sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät he olleet hukkuneet. Mutta vene oli tallella, ja Susi-Larsen teki vielä rohkean yrityksen pelastaakseen sen. Olin juuri tullut alas kannelle, ja kuulin Hornerin ja Kerfootin vastustavan häntä.
"Jumalavita, en minä anna minkään myrskyn anastaa veneitäni, vaikkapa se puhaltaisi suoraan helvetistä!" huusi Susi-Larsen. Vaikka me neljä seisoimme aivan lähetysten, päät päissä kiinni, niin hänen äänensä kuulosti sittenkin aivan heikolta ja epäselvältä, ikäänkuin se olisi kajahtanut jostakin hyvin kaukaa.