"Mr van Weyden!" huusi hän, ja minä kuulin sen hiljaisena kuin kuiskauksen myrskyn läpi. "Hoitakaa kliivaria Johnsonin ja Uftin kanssa! Te muut menette perälle! Pian nyt — tai minä lähetän teidät kaikki suoraan toiseen maailmaan! Ymmärrättekö?"
Ja kun hän sitten väänsi peräsintä, ja Ghost käännähti, eivät pyyntimiehet voineet muuta kuin totella ja auttaa parhaan kykynsä mukaan. Kuinka suuri vaara oli, sen huomasin parhaiten, kun jälleen hautaannuin hyökylaineiden alle, ja pidin kynsin hampain kiinni keulamastosta. Mutta sormeni irtaantuivat ja vesi riisti minut ja heitti laidan vii. En voinut uida mutta ennenkuin ehdin vajota syvyyteen, heitti aalto minut takaisin laivaan. Voimakas käsi tarttui kiinni minuun, ja kun Ghost vihdoin taas kohosi vedestä, huomasin että sain kiittää Johnsonia pelastuksestani. Näin hänen katselevan levottomasti ympärilleen, ja huomasin, että Kelly, joka juuri viime hetkessä oli kulkenut kokkaan, ei ollut enää näkyvissä.
Kun Susi-Larsen ei tälläkään kerralla saanut venettä pelastetuksi ja koska emme enää olleet samassa asemassa kuin edellisillä kerroilla, täytyi hänen turvautua toisenlaiseen temppuun. Ja sen hän tekikin.
"Suurenmoista!" huusi Johnson korvaani, kun onnellisesti olimme suoriutuneet sitä seuraavasta vedenpaisumuksesta. Minä tiesin, ettei hänen ihastunut huudahduksensa tarkoittanut kuitenkaan Susi-Larsenia, vaan Ghostin erinomaisuutta.
Nyt oli jo niin pimeä, ettei venettä voinut enää erottaa, mutta Susi-Larsen antoi aluksen kulkea takaperin raivoavassa vedessä, ikäänkuin varma vaisto olisi johtanut häntä. Tällä kertaa me tosin vähän väliä hautaannuimme veden alle mutta aallot eivät pyyhkäisseet meitä kuitenkaan pohjattomaan kitaansa, ja me ajauduimme suoraan kumossa olevan veneen päälle, joka vahingoittui koko lailla meidän hilatessamme sen kannelle.
Nyt seurasi parin tunnin hirveä työ, ja sinä aikana me kaikki — kaksi ampujaa, kolme laivamiestä, Susi-Larsen ja minä — reivasimme ensin kliivarin ja sitten isonpurjeen. Kun sitten olimme panneet piihin, pysyi kansi jokseenkin vapaana vedestä, ja Ghost lensi ja hyppi aallon harjalta toiselle kuin korkinpalanen.
Minun sormenpäistäni vuoti verta jo työn alussakin, ja reivatessamme purjeita valuivat kyynelet silmistäni, niin kova oli tuskani. Kun työ oli tehty, olin aivan lopussa — minä vaivuin maahan kuin nainen ja vääntelin tuskissani itseäni.
Sillä välin oli Thomas Mugridge laahattu esille kuin märkä rotta kanssista, jonne hän peloissaan oli paennut. Näin, miten he retuuttivat hänet kajuuttaan ja huomasin samassa hämmästyksekseni, että keittiö oli kadonnut. Tyhjä paikka kannella ilmaisi, missä se ennen oli ollut.
Kajuutassa olivat kaikki koolla, myöskin merimiehet, ja sillä välin kuin kahvia keitettiin pienellä kamiinalla, me joimme whiskyä ja söimme laivakorppuja. Ei koskaan eläissäni ruoka ole maistunut minusta niin hyvälle. Eikä koskaan kahvi ole ollut niin maukasta. Mutta laiva heilui ja keinui niin hirveästi, etteivät edes laivamiehet voineet astua askeltakaan pitelemättä kiinni milloin mistäkin, ja monta kertaa huudettuamme: "Nyt sitä mennään!" huomasimme seisovamme yhdessä kasassa alahangan kojujen seinällä, ikäänkuin se olisi ollut laivan kansi.
"Helvettiin kaikki tähysteleminen!" kuulin Susi-Larsenin sanovan
syötyämme ja juotuamme kylliksi. "Kannella ei ole mitään tekemistä.
Jos meille nyt tapahtuu jotakin, niin ei sitä kuitenkaan voi auttaa.
Kas niin, menkää nyt kaikki hetkeksi nukkumaan."