Laivamiehet läksivät keulapuolelle ja asettivat mennessään lyhdyt paikoilleen. Ampujat jäivät sen sijaan kajuuttaan nukkumaan, sillä varovaisinta oli olla avaamatta välikannelle johtavaa luukkua. Susi-Larsen ja minä leikkasimme Kerfootin murskaantuneen sormen pois ja ompelimme haavan umpeen. Mugridge oli koko ajan keittäessään ja tarjotessaan kahvia sekä pitäessään tulta vireillä valittanut sisäisiä vaivoja, ja nyt hän vannoi, että ainakin pari kylkiluuta oli häneltä taittunut. Me tutkimme häntä ja huomasimme, että kolme kappaletta oli mennyt poikki. Mutta hänen hoitonsa sai jäädä seuraavaan päivään, pääasiallisesti siitä syystä, että en tietänyt mitä taittuneille kylkiluille oli tehtävä, vaan minun piti ensin ottaa siitä selkoa.
"Minun mielestäni voitto ei ollut vaivan arvoinen", sanoin minä
Susi-Larsenille, "kun voitimme rikkinäisen veneen Kellyn hengellä".
"Mutta Kelly ei ollut myöskään suuren arvoinen", kuului vastaus.
"Hyvää yötä!"
Kaiken jälkeen mikä nyt oli tapahtunut — sormenpäitäni kivisti armottomasti ja kolme venettä oli yhä hukassa, puhumattakaan laivan hirveistä hyppäyksistä — en olisi luullut voivani nukkua. Mutta silmäni painuivat varmasti umpeen samana hetkenä, jolloin pääni vaipui tyynylle, ja olin niin väsynyt, että nukuin koko yön, sillä välin kun Ghost johdotta ja valvonnatta kamppaili myrskyssä.
Kahdeksastoista luku
Seuraavana päivänä myrskyn hiukan laantuessa, pänttäsimme päähämme, Susi-Larsen ja minä, anatomiaa ja kirurgiaa ja hoidimme Mugridgen kylkiluita. Ja kun myrsky oli kokonaan lakannut, luovaili Susi-Larsen edestakaisin sillä osalla valtamerta, jossa myrsky oli meidät yllättänyt, vaikkakin hiukan lännempänä. Sillä välin korjattiin veneitä ja valmistettiin ja pingoitettiin uusia purjeita. Me kohtasimme toisen hylkeenpyytäjäkuunarin toisensa jälkeen. Ja useimmat niistä etsivät hävinneitä veneitään. Monet olivat myös pelastaneet toisten laivojen miehiä ja veneitä. Sillä useimmat kauppalaivaston laivoista olivat olleet länsipuolella meitä, ja kun veneet hajaantuivat kukin tahollensa, ne olivat hädissään turvautuneet lähimpään apuun.
Kaksi veneistämme sekä niiden miehistö löytyi Cisco-nimisestä laivasta, ja Susi-Larsenin suureksi iloksi ja minun suureksi surukseni olivat Smoke, Nilson ja Leach San Diego-laivalla. Viiden päivän kuluttua puuttui enää neljä meidän miehistämme — Henderson, Holyoak, Williams ja Kelly — ja pyynti oli jälleen täydessä vauhdissa.
Seuratessamme hyljeparvea pohjoiseen yllättivät hirvittävät merisumut meidät. Päivä päivältä laskimme veneet veteen keskellä sumua, joka nieli ne heti kitaansa, ja me laivassa-olijat toitotimme lakkaamatta torvea ja ammuimme tykeillä joka viidestoista minuutti. Alituisesti veneet hävisivät ja löytyivät jälleen, ja seurauksena oli se, että miehet jättivät saaliinsa aina siihen kuunariin, joka kulloinkin otti ne suojaansa, kunnes ne löysivät taas oman laivansa. Mutta Susi-Larsen, joka oli menettänyt yhden veneistään, anasti — niinkuin häneltä saattoi odottaakin — ensimmäisen eksyneen veneen joka hänen tielleen sattui, ja pakotti miehistön pyydystämään hänelle, sallimatta heidän palata omaan laivaansa, kun se tuli meidän näkyviimme. Muistan, että hän ojennetuin pyssyin pakotti hylkeenampujan ja hänen molemmat seuralaisensa piiloutumaan kannen alle, kun heidän kapteeninsa kulki aivan meidän ohitsemme ja kysyi, olimmeko nähneet hänen miehiänsä.
Thomas Mugridge, joka niin ihmeen itsepäisesti pysyi hengissä, kulki taaskin ontuen paikasta toiseen ja hoiti kaksinkertaista tointaan kokkina ja passarina. Johnsonia ja Leachia kiusattiin ja lyötiin yhtä paljon kuin ennenkin, ja he odottivat vain, että he heittäisivät henkensä heti pyyntiajan loputtua, ja toiset viettivät oikeaa koiranelämää, sillä heidän armoton herransa ja isäntänsä kohteli heitä aivan kuin koiria. Mitä Susi-Larseniin ja minuun tuli, elimme me varsin ystävällisissä väleissä, vaikken voinutkaan kokonaan irtaantua siitä ajatuksesta, että minun velvollisuuteni olisi ollut tappaa hänet. Hän suorastaan lumosi minut, ja minä pelkäsin häntä suunnattomasti. Minun oli myös mahdoton ajatella häntä kuolleena edessäni. Hänessä oli jonkinmoista kestävyyttä, ikäänkuin hän ikuisesti pysyisi nuorena, ja tämä seikka esti kaiken muun mahdollisuuden. En voinut ajatella häntä muuten kuin alituisesti elävänä — käskevänä, taistelevana ja tuhoavana, ikuisesti elävänä.
Yksi hänen huvituksistansa oli se, että kun me olimme keskellä hyljeparvea ja meri raivosi niin kovasti, ettemme voineet laskea veneitä ulos, hän otti mukaansa pari soutajaa ja perämiehen ja läksi itse pyyntiin. Hän oli taitava ampuja ja toi mukanaan joukon nahkoja, vaikka ei ollutkaan mitään pyyntimahdollisuutta, niinkuin hylkeenampujat väittivät. Hänen suurin huvinsa näytti olevan antautua hengenvaaraan ja taistella henkensä puolesta tavattomilla voimilla.