Minä käännyin halveksuen pois hänestä ja astuin perälle.

"Laskekaa alas nuo latvapurjeet, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen, kun nousin peräkannen korokkeelle.

Olin aivan rauhallinen noiden molempien veneessä olevien miesten puolesta. Olihan aivan selvää, ettei Susi-Larsen tahtonut poistua kovin kauaksi heistä. Tämä ajatus antoi minulle uutta toivoa, ja läksin siis nopeasti suorittamaan saamaani käskyä. Tuskinpa ehdin avata suuni ja antaa tarpeelliset käskyt miehille, ennenkuin he hyökkäsivät nostoköysien ja alashaalaajien kimppuun tai kiipesivät ylös mastoihin. Susi-Larsen seurasi katkerasti hymyillen heidän auliuttansa.

Me jatkoimme yhä samaan suuntaan ja kun vene oli useamman mailin päässä meistä, pysäytettiin kuunari jälleen ja me jäimme odottamaan. Kaikkien silmät kiintyivät lähenevään veneeseen, yksinpä Susi-Larseninkin, mutta hän yksin koko laivalla oli täysin levollinen. Eipä edes Louis, joka tuijotti jäykästi veteen, voinut täysin hillitä kasvojansa.

Ja vene lähestyi lähestymistään, se kynti kuohuvan vihreän aineen läpi kuin elävä olento, se kohosi ja ajelehti, se viskautui yli suunnattomien hyökylaineiden tai katosi niiden taakse tullakseen jälleen näkyviin ja kohotakseen pystyyn. Näytti aivan mahdottomalta, että se voisi pelastua, mutta joka kerta huimasti hypätessään se sai suorastaan ihmeitä aikaan. Sadekuuro kulki ohitsemme, ja virtanaan vuotavasta vedestä kohosi vene esiin melkein meidän vieressämme.

"Laskekaa suoraan tuuleen!" huusi Susi-Larsen ja hyppäsi peräsimen luo, jota hän itse alkoi vääntää.

Taaskin Ghost kiiti eteenpäin myötätuulessa, ja kaksi tuntia seurasivat Johnson ja Leach meidän jäljissämme. Me pysähdyimme ja käännyimme taas myötätuuleen, ja alituisesti pieni vene kohosi ja laski aallonharjalta aallonpohjaan jäljissämme. Vene oli noin neljännesmailin päässä meistä, kun se peittyi sadekuuroon. Me emme nähneet sitä koskaan enää. Tuuli karkotti sateen, ja ilma kirkastui jälleen, mutta ei mitään purjetta näkynyt hyrskyävällä merenpinnalla. Luulin kerran veneen pohjan kiiltävän mustana valkoisen vaahdon keskellä. Siinä kaikki. Johnsonin ja Leachin taistelu henkensä puolesta oli päättynyt.

Heidän toverinsa seisoivat yhä pienissä ryhmissä keskilaivalla. Ei kukaan ollut mennyt kannen alle, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ei kukaan katsonut toinen toiseensa. Jokainen oli ikäänkuin lamautunut — tai kuin syviin ajatuksiin vaipunut, koettaen päästä selville siitä, mitä todellakin oli tapahtunut. Mutta Susi-Larsen ei suonut heille paljon ajattelemisen aikaa. Hän sanoi laivan heti kääntyvän entiselle reitilleen — tietysti hyljeparvea kohti eikä Yokohaman satamaan. Mutta miehistö ei vetänyt nuoria eikä nostanut purjeita enää minkäänlaisella innolla, ja minä kuulin heidän hiljaa kiroilevan, hiljaa ja elottomasti. Samoin ei ollut pyyntimiesten laita. Smoke, jota ei kukaan voinut vastustaa, kertoi jotakin juttua, ja he poistuivat nauraen välikannelle.

Kulkiessani keittiön ohi laivan perälle tapasin insinöörin, jonka me olimme pelastaneet. Hän oli kalmankalpea, ja hänen huulensa vapisivat.

"Hyvä Jumala — millainen laiva tämä oikeastaan on, herra", huudahti hän.