Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin. Ja kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen huohottiko se.
Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.
"No, onko kummempaa nähty!" puheli Daylight. "Ei vastahakoinen, ei vihoissaan, ei mitään — ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton veitikka, Bob."
Vielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia, omaa varjoaan — lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta esinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten Daylight taisteli hevosta vastaan.
Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti Daylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän päättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka ja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.
Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan väkivaltaisuuttakin.
"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob." sanoi
Daylight useammin kuin kerran tänä päivänä.
Ja tallirengille hän sanoi yöllä:
"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä olen eläissäni nähnyt monta hevosta."
Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi: