Daylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä itseään.
"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi Daylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine, virallisine ilmeineen.
"En tiennyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen.
"Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin."
"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen, nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä siitä."
Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: —
"Mutta olette ratsastanut ennemmin."
Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight vastatessaan:
"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."
Täten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen, joka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se oli parantunut.
"Olette ratsastanut paljon", sanoi Daylight.