"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede, "Olen kasvanut maalla eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."
"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran huomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.
"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan — Mabin kanssa."
Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.
Ja Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla.
Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena
minkä he olivat olleet yhdessä.
"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut
Itä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:
"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."
"En tiedä", sanoi Daylight hämillään. "Kuulin jostakin, että te olette sieltä kotoisin."
Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.
Kun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä tarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys, etteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.