Dede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian — liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.
"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle", kehoitti Daylight.
Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.
"Hyvä!" onnitteli Daylight. "Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on tarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."
Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen kierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.
Dede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.
"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.
Daylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Daylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera — "Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi Dedelle: —
"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle". Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan — juuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."
Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa, ratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."