XIV LUKU.
"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä, mitä hän sanoo". Daylight hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut, ettette halua tavata minua enää ja olette ilmoittanut syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties, ette halua seurustella kanssani, ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."
Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänettömänä ratsastusta. Ja tämä hymy, ajatteli Daylight, oli suloisin ja ihmeellisin hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se erosi kaikista hymyilyistä, mitä Dede ennemmin oli hänelle antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti oli se itsetiedotonta Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia. Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi oli se niin suloinen ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, jotka hän oli tuntenut, eivät milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.
Se oli ollut onnellinen päivä. Daylight oli tavannut Deden Berkeleyn syrjätiellä ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien veräjää, oli Daylight ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.
Dede alotti vastauksensa hänen viimeiseen väitteeseensä ja Daylight kuunteli kiitollisena.
"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat? — ettei ole ollenkaan kysymys siitä haluanko oppia teitä tuntemaan?"
"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Daylight nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan, että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette te halua tutustua minuun, ja jos — jos, no, jos te ajattelette, ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä paikka konttorissani…" Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja sanokaa, onko tämä syy — miltei olen varma siitä, että niin on laita."
Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.
"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse sanoitte, aijotte ahdistaa minua."
Hänen poskensa punottivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti
Daylightia suoraan silmiin.