"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa, mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne — en."
"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Daylight.
"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä syrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti…"
"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa", sanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.
Dede nyökähytti päätään.
"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että ymmärrätte kantani."
"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani kukkuloilla?" kysyi Daylight.
Dede pudisti päätään ja Daylightin mielestä hän tuntui olevan hieman pahoillaan. Ja äkkiä Daylight tunsi miltei hulluuteen saakka kaipaavansa häntä.
"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina niin puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen. Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette minua tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen. Minä — minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja… ja muuta sellaista, ja minä…" Hän oli alkanut puhua epäselvästi ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä — minä en voi sitä selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? — Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"
Hän ei aavistanut, että hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat etupäässä Deden taivutetuksi vastahakoiseen myöntymykseen.