"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja — —"

"Kyllä", kuiskasi Daylight ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva käskevä väre.

"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä, Samassa hän kiihoitti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka hänen teki mieli kieltää — ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt kieltää — olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen. Tai näytti ainakin siltä kuin olisi hän myöntynyt vain huulillaan. Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän tiesi, ettei Burning Daylight ollut mies, joka tyytyi vähään ja että hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta oli itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.

XV LUKU.

Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He eivät milloinkaan sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan puuttuneet konttorissa. Daylight oli tarkka ja ritarillinen tässä suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauvemmin hänen silmiensä edessä. Mutta hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti sellaisen itsekkäisyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää omistamista. Hän tahtoi tulla oman itsensä vuoksi rakastetuksi.

Vaikka Daylight olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla vaatimista eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa arvossa Daylightin hillittyä käytöstä. Hän teki sen itsetietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan olivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinkudokset. Aivan huomaamatta Daylightin personallisuuden verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämät salaiset ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan kyllä, kun hän oli aikonut sanoa ei. Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa huolimatta terveen järjen ohjeista antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.

Daylightin yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kera oli muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Daylight uskaltanut juoda niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholin himonsa oli vähentynyt niin, että hän lopulta itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este. Häntä ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossain määrin hän vastasi vissiä cocktailmäärää. Hänen luonnottoman kaupunkielämänsä jännitys ja kiihkeä liikepelinsä oli tehnyt hänestä säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta ankarasta jännityksestä täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen personallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, mahdottomat kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä — kaikki tämä, joka oli syöpynyt Daylightin mieleen, sai hänet jättämään juomatta monta cocktailia tai skotlantilaista whiskyä soodan kera.

Huolimatta heidän päätöksestään, olivat heidän kohtauksensa kuitenkin jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisiaan varkain. He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin he aina kohtasivat syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä ja Daylight tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet Daylightiakaan hänen kuvistaan sanomalehdissä.

Daylight huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen — ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin peninkulmaa; eikä Daylight milloinkaan valittanut päivää liian pitkäksi eikä — mikä Daylightin mielestä oli mainio puoltolause — väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä ollut pienintäkään haavaa. "Siinä vasta on tyttö", kuului Daylightin kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.

He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näinä pitkinä keskeytymättöminä ratsastusretkinä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun ponnistuksista ja kullankaivuusta, sai Daylight yhä selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Daylight oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävinä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Daylight arveli, että oli helpompaa kuin oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten purjehtia.